lauantai 15. maaliskuuta 2014

Let's grow old together....

"Kohtele minua hyvin,
sitten kun en enää muista nimeäni.
Sitten kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen.
Sitten kun aikuiset lapseni ovat kasvaneet muistoissani pieniksi jälleen,
sitten kun en enää ole tuottava yksilö,
kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä.
Välittäkää minusta,
antakaa rakkautta,
koskettakaa hellästi.

Kello hidastaa,
eräänä päivänä se pysähtyy kokonaan,
mutta siihen on vielä aikaa.

Antakaa minulle arvokas vanhuus."


Jaahas, päässä pyörii taas kaikennäköistä. Isoäiti kuoli tuossa vähän aikaa sitten, joten nyt tällaista.

Vanheneminen mietityttää jo tässä iässä. Seuraavaksihan kuolee vanhemmat, ja sitten jo minä! o_O
Aika menee aivan liian nopeasti. Meinaa tulla hätä käteen jo nyt.

Me kaikki vanhetaan. Silti sitä vastaan taistellaan kaikin keinoin, jotka eivät auta; keski-ikäiset ja sitäkin nuoremmat käyvät kiristämässä naamaansa tai leikkelemässä itseään, ja telkkaristakin tulee jos jonkinmoista nuorennusohjelmaa. Itsekin huomaan joskus kauhukseni ajattelevani, jos vaivihkaa naamaani hiipineet otsarypyt saisi jollain vippaskonstilla täytettyä! Eh.
No, nämä nyt olivat vain ulkoisia seikkoja. Isompia asioita ovat ne muut.

Miksi se pelottaa niin paljon?

Ainakin itse olen kyllä kuullut ja nähnyt, miten vanhuksia tässä maassa kohdellaan. Elintoiminnothan eivät jossain vaiheessa enää ole varsinaisesti entisensä, ja hoitoon on vaikea ja joskus mahdoton päästä. Ajatellaan, että "no se kuitenkin kuolee kohta". On käsittämätöntä, miten juuri he ovat aikanaan tehneet järjettömästi töitä näiden palvelujen eteen, saamatta lopulta itse hoitoa.
Kun oma mummoni loukkasi jalkansa, ja häntä heiteltiin 5 päivää ympäri eri sairaaloita, kunnes sai minkäänlaista apua siihen.
Tiedän kyllä että hoitajista on pulaa vähän kaikkialla, ja se tässä juuri hirvittääkin. Mietin monesti olenko itsekäs, kun en kouluttaudu hoitoalalle, kuten moni kaverini, mutta tiedän ettei minusta ole siihen hommaan.


Pelkään sitä että hyvin eletyn elämän jälkeen viimeiset vuodet ovat sitten ihan helvettiä. Sitä että katkeroituu. Olisi kamalaa, että kun olisi vihdoin aikaa nauttia elämästä rauhassa, se muuttuu kärsimykseksi.
Pelkään myös jääväni yksin, kuten liian moni vanhus jääkin.
Onko ylipäänsä mahdollista vanheta arvokkaasti?

Tuntuu että tämä maailma on oikein tehty  nuorille. Kaiken on oltava nopeaa ja tehokasta. Eläkeiän nostamisestakin on puhuttu, mikä myös kertoo siitä, miten työkeskeisiä täällä ollaan. Kaikki saamarin teknologia etenee niin nopeasti, että itse olen tällä hetkellä suunnilleen yhtä kärryillä kun mummokin. En osaa edes vastata meidän työpuhelimeen! Ja mahdollista on sekin, että en ikätoverieni kanssa koskaan pääse eläkkeelle. Yep, thanks for nothing.

Sitten on tuo kauneuskysymys. Tulee ryppyjä ja kaikki roikkuu. Se on normaalia. Mutta kaikenmaailman tiinajylhät julistaa tuolla, että tyhmä ihminen päästää itsensä rupsahtamaan ja kehottaa kiristämään naamaria ja pumppaamaan botoxia ettei näin pääse tapahtumaan. En yhtään ihmettele, mikäli vanhusten itsetunto kärsii tästäkin. Omilla isovanhemmillani on kyllä riittänyt huumoria tämän asian suhteen, kuten onneksi monilla muillakin iäkkäilä - huumori on todellakin avain mielekkääseen vanhenemiseen! Mietin vaan, miten meidän sukupolven käy, kun kaikki on alusta lähtien ollut niin ulkonäkökeskeistä. Katoaako sileän hipiän myötä ihmisarvo?


Puolustuskyvyttömyys. Se että on jossain vaiheessa täysin riippuvainen muista, kuten lapsi. Minkälaista on olla se sama ihminen kun ennenkin, mutta huomattavasti heikommilla toiminnoilla?
Ajattelu ja toimintakyky hidastuu, muisti pätkii - kuinka moni meistä puhiseekaan turhautuneena, kun meillä on taas kamala kiire jonnekin, ja kassajonossa edessämme oleva mummo etenee hitaasti tai kaivaa kolikoita kädet täristen. Ei ajatella, että siinä pisteessä ollaan joku päivä itsekin.

Yksinäisyys on se mikä eniten pelottaa itseäni, jos nyt ajattelen hieman liian pitkälle.
Mahdollisen puolison kuolema. Ystävien kuolema. Oma kuolema.
Pelkään myös muistisairauksia, koska suvussani on niitä ja mummu kuoli juuri Alzheimerin tautiin. Et muista lapsiasi, et lapsenlapsiasi, et ketään.
Olisi onni, jos voisi lähteä saappaat jalassa, mutta kaikki eivät ole niin onnekkaita.


Monet eivät edes tiedä tai tajua, minkälainen rikkaus on omistaa lähipiirissään vanhempi ja elämää nähnyt ihminen. Heiltä voi oppia uskomattoman paljon! Olen tosi läheinen toisten, vielä elävien isovanhempieni kanssa, ja heidän kanssaan jutteleminen on niin terapeuttista ♥
On tosi sääli, että monilla vanhuksista ei ole ketään, jolle jakaa tätä kertynyttä viisautta. (Tosin harvemmin ne ihan nuorempien kaaliin uppoavatkaan :D) Mutta nostan suurta hattua kaikille, jotka liittyvät vaikka johonkin "kaveri vanhukselle" -toimintaan - toivottavasti saan itsekin joskus rohkeutta tehdä näin!

Mullekin mummot ja papat juttelevat, vaikka näytän milloin miltäkin epämääräiseltä retkulta. Sellainen juttutuokio ei ole minulta pois, koskipa se mitä tahansa. Se voi olla todella tärkeä hetki heidän päivässään ja elämässään.

Tietty on olemassa huonosti käyttäytyviäkin vanhuksia, ja se on aina tosi sääli. Mietin ovatko he sitten itse kohdanneet niin paljon huonoa kohtelua, vai miksi he ovat niin katkeria. Miten sen kohtalon voisi omalla kohdalla välttää?

Tahtoisin ylipäänsä, että en pelkäisi kuolemaa siinä vaiheessa, kun se koittaa. Että täältä voisi lähteä luottavaisin mielin.


Ja niin, tosiaan... Käykää katsomassa isovanhempianne. Se ei varmasti kaduta jälkeenpäin, toisin kuin tekemättömät teot ja sanomattomat sanat. Itse kävin tuolla Alzheimer-kodissa, vaikkakin aivan liian harvoin. Se viimeinen kerta, kun mummo nosti päänsä, katsoi minua silmiin ja hymyili leveästi, vaikkei todennäköisesti edes tiennyt kuka olen, jäi mieleen ja kultasi kaikki yhteiset muistot.

Sleep the journey from your eyes ♥



12 kommenttia:

  1. Tää oli niin koskettava teksti, en tiedä mitä sanoa... Itsekin tulin näitä pohtineeksi pari viikkoa sitten, ja päähäni tuli että "Lähetänpä mummille ja papalle kortin!". No, ostin heti nätin postikortin ja kirjoitin siihen kuulumiseni sekä kiitokset villasukista, jotka mummini oli minulle lähettänyt, Loppuun toivotin haleja ja terveisiä muillekin sielläpäin suomea asuville sukulaisille.
    Mummini oli soittanut äidilleni liikuttuneena, että "Me saatiin Jenniltä kortti! Miten kultainen se tyttö onkaan kun meitä muisti näin!" Ja itselleni tuli niin hyvä mieli kun äitini soitti ja kehui miten mummi oli tullut niin onnelliseksi. Silloin päätin, että aina silloin tällöin, edes muutaman kuukauden välein, lähetän mummille ja papalle kauniin kortin ja kerron kuulumiseni sekä kysyn heidän vointejaan. Pappani alkaa olla kohta sellaisessa kunnossa, että en halua joku päivä vain huomata että he ovat poissa enkä ole osoittanut heille mitenkään että he ovat tärkeitä minulle, vaikka asuvatkin monien satojen kilometrien päässä. Ja muuten, tuntui aivan mahtavalta lähettää kerrankin fyysinen postikortti tekstiviestin/sähköpostin sijaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi ihana idea! ♥ Nimenomaan tuo, että kun heistä väkisinkin aika jättää, niin tietää sitten kertoneensa ja osoittaneensa, miten paljon välittää :) Ja kun eläkeläisillä ei monesti ole muuta kun sitä aikaa, niin tuollaiset yllärit on varmasti enemmän kun tervetulleita!

      En tiedä miten itse selviän näiden jäljellä olevien isovanhempien poismenosta... En osaa edes ajatella sitä, saati omien vanhempien menetystä.
      Isäni oli teettänyt juuri teettänyt tämän kuolleen mummoni koruista itselleen sormuksen, jota kantaa muistona äidistään ♥

      Poista
  2. Minusta vanhat ihmiset ovat mielettömän kauniita! Vanhuus on kaunista ja varsinkin sen kantaminen kunnialla. Muistan kun oma isoäitini kävi katsomassa minua sairaalassa ja tämän lähdettyä muut nuoret osastolla katsoivat tätä ikkunasta. Sanoivat: "Sulla on mielettömän kaunis isoäiti!". Eikä tämä ole hiuksiaan värjännyt, naamaansa kiristellyt, päinvastoin.

    Ja mummon tuoksu on minusta suloinen. Mikäs sen miehen nimi olikaan, jota haastateltiin lehdissä... Hänellä oli 20 vuotta nuorempi vaimo ja mies totesi että "Ikäerossa on se hyvä puoli, ettei tarvitse koskaan herätä mummon vierestä". Minusta tuo asenne on aivan kamala! :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Vanhuus EI ole rumaa, vaan minunkin mielestäni ajan "patina" on kaunista, puhuttiin sitten esineestä tai oikeasta ihmisestä! ;) Ei ihmisen kuulu näyttää miltään elottomalta nukelta. Kamala tuon äijän kommentti!

      Mummojen luona tosiaan tuoksuu aina jotenkin kotoisalta, kahvin ja pullan lisäksi :D

      Poista
  3. Tämä postaushan on täyttä totta. ♥ Tuo liiallinen ulkonäkökeskeisyys nykyään kieltämättä saattaa pistää vanhenevaankin päin olevan ihmisen itsetunnon koetukselle, kun "vain ulkoisesti kauniit ja nuoret ihmiset pärjäävät". Ja sitten myös tuon eläkeiän nostaminen aiheuttaa turhautumista. Jos nyt on näin, niin mites sitten vuosien päästä omalla kohdalla on asiat... :/

    Vanhusten kanssa on todellakin terapeuttista jutella, vaikka itselläkin olisi mieli vähän maassa. He kun usein juttelevat niin mukavalla tavallakin, ilman että muistuttavat miltään ns. palvelutyössä olevaa mäkättävää tätiä. Pikku Kakkosen Eila-mummokin (?) oli todella suloinen!

    Omat viralliset isovanhempani ovat jo kaikki kuolleet, viimeisin viime kesänä. Heitä ei voi kuin muistaa lämmöllä. Yksi isoäitini kuitenkin asui aikoinaan ihan meidän naapurissa, ja pienenä hänen luonaan tuli käytyä lähes joka päivä. Aina tarjosi itse tehdyt mehut ja pullat tai Jaffa-keksiä. Kampasi takkuisia hiuksiani mielellään, ja otti aina viereen torkuille. Vastavuoroisesti hänen heikon kunnon takia tuli vietyä aina äiteen tekemää ruokaa korissa hänelle, jonka johdosta sitten aina sain kuulla olevani punahilkka. :D Näitä muitakin olisi pitänyt käydä katsomassa enemmän, hekin vain sattuivat asumaan jo vähän kauempana..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavia tuollaiset muistot! ♥ Itse asun mummoni vanhassa asunnossa tällä hetkellä, kun mummo joutui alzheimer-kotiin juuri kun itse etsin asuntoa. Tehtiin sitten sukulaisten kanssa sopparit, joiden hallintaan tämä asunto siirtyi. Jotenkin mukavaa ja rauhallista asua omassa mummolassaan, jotka ovat täynnä lapsuusmuistoja! Vaikka tämä nyt ei enää näytäkään yhtään siltä, kun heidän asuntonsa.

      Eila-mummo ja Kylli-täti ovat kyllä jääneet mieleen sympaattisina täteinä, vaikkakin vaan telkun välityksellä :D

      Poista
  4. Elämästä ei selviä hengissä! :P

    Paljon hyviä mietteitä ja varmasti tää mietityttää lähes kaikkia jossain kohtaa elämää..
    Toi on muuten veikeetä kun monet mummot ja papat alkaa jutteleen jossain aika useinkin, meitsihän juttelee takaisin. Joskus teinarina se häiritsi enemmän, mutta ei oikeastaan nykyisin, ellei sitten ole niitä kurppakärttyjä.

    Oman suvun ja perheen kokemuksista tiedän, kuinka perseellään kaikki kunnalliset hoitojutut on, mikään ei toimi, ketään ei kiinnosta ja kenestäkään ei oteta vastuuta. Nykyään eletään niin huonoilla tavoilla ja paskalla ravinnolla (ei ole rahaa), asunnoissa on kylmä, ihmiset on yksinäisiä jnejne, joten ollaan sairaita jo nuorena, entäs sitten vanhana? Ei yhteiskunnan kannata sössiä ihmisiä näin tai kohta täällä ei ole ketään.
    Itteä jänskättää, kun on jo nyt perinnöllisten tautien aiheuttamia oireita ja muutakin kuraa, että mites sitten vanhana. Oikeastaan en halua olla vanha ja sairas ja muiden vaivana, ellei sitten jossain pienessä tai isommassa kyläkommuunissa tms, jossa elää monta sukupolvea samassa ja pysytään pirteämpinä.

    Tuo ulkonäkö alkaa jo painaa, no ei nämä omat elämäntavatkaan ole mitään parhaita, mutta paljon riippuu myös perimästä. Välillä on silleen et ihan sama ja sit taas on niitä panikoinnin hetkiä..argh..on tää hankalaa xD

    Vanhemmista voi olla apua ja haittaa näin vahempana, etenkin jos ne ei osaa antaa lapsen olla itsenäinen..toisaalta on hienoa, että mummukin porskuttelee vielä jo likemmäs 90 vuotta ja asuu yksin ihan normaalissa kerrostalossa! :)
    Huomaa kuinka itse on alkanut huolehtimaan ja auttamaan omaa yli 60v äitiä ja tavallaan ne roolit vaihtuu, toivottavasti tuo omakin pikkuinen pitää musta sitten huolta, kun sen aika koittaa, vaikka eihän tässä maailmassa tiedä mitä käy ja millon.

    Kauhee ku jää löpiseen.. xD

    ~ Frillycakes ~

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saapi jäädä löpiseen niin paljon kun vaan irtoo! :D

      Sepä just, että ketään ei kiinnosta! Ja kun väki kuitenki lisääntyy koko ajan, niin missä sopassa me ollaan tässä vuosikymmenten päästä kun nytkään ei mikään toimi.
      Kyläkommuuni olis loistava idea! Perustetaan sitten 70v kieppeillä joku eläköityvien bloggaajien kylä :D

      Mm-m, kannattaISI vaan elää mahdollisimman terveellisesti, mutta sitä jotenkin kuitenkin elää liian tässä hetkessä, ja vaikka sitä jo alkaa pikkuhiljaa totuuden verho raottua, ettei tässä ikuisesti eletä, niin... no, sekin aiheuttaa ristiriitaisia reaktioita ja ajatuksia xD Välillä iskee totaalipaniikki ja välillä ei voisi vähempää kiinnostaa. Jokin välimuoto olis oikein hyvä!

      Musta ei varmaan huolehdi kukaan kun/jos jään lapsettomaksi, nooo paljon kavereita vaan joiden luokse rollaattorilla pyörähtää! xD

      Poista
  5. Äärettömän koskettava ja ajatuksia liikkeelle potkiva aihe!!<3 Kirjoitit todella kauniisti ja tärkeästä aiheesta!

    Omaan itsekkin tuon pelon vanhenemisesta!! Toisinaan on pitkiä aikoja etten mieti asiaa ollenkaan mutta toisinaan tulee melkein kuin paniikki ja hirveä hysteria kun miettii että kuinka nopeaa elämä vilisee ohitse!! Koko ajan mielessä itää pelko omien isovanhempien ja omien vanhempien vanheneminen!! Mummoni on vasta 64 ja vaarini täytti juuri 70, ja vaikka he ovatkin äärettömän hyväkuntoisia niin pelko heidän menettämisestä on välillä aivan järjetön! Etenkin kun olen aina ollut heidän kanssaan todella hyvissä väleissä aina ja mummillani ja minulla on aina ollut todella erityinen side ja suhde toisiimme! Kuin sielunkumppaneita!!<3 Toinen mummoni menehtyi ollessani yläasteella taisteltuaan pitkään keuhkosyöpää vastaan ja menehtyi lopulta täytettyään 50.. että nuorena meidän suvusta tupataan lähtemään.. syövät kun ovat sukumme oikein pahimpia kirouksia!!:( Setäni kuoli hieman päälle 40 myöskin syöpään!!:(

    Itse kun olen tälläkin hetkellä vanhusten kanssa työn puolesta tekemisissä, pelkään myös omaa ja läheisten tulevaisuutta!! Yksinäisyyttä ja laitoshoitoa joka ei ole enää elämää missään muodossa! Vanhuksia istutetaan monta tuntia pyörätuoleissaan paskat housuissa kenenkään tulematta paikalle tai pitämässä seuraa!! Päivstä toiseen sitä samaa yksinäisyyttä!!:( Kuunnella hoitajien mäkätystä ja valittamista, tuntea olonsa kurjemmaksi kuin roskasäkkiä!! Jossain radio ohjelmassa pohdittiin asiaa että pitäisikö sukulaisille tulevaisuudessa määrätä vanhemmistaan holhoomisen, että majoitettaisiin omat iäkkäät vanhemmat samankaton alle.. Itse etenkin kun omaan erittäin hyvät ja rakastavat vanhemmat ja isovanhemmat, auttaisin heitä mielellään loppuun asti!! Tietysti se olisi hieman hankalaa jos vanhempien kanssa on huonot välit!!=D ...mutta joo.kauhulla tulevaisuutta odotellessa!!!:(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hups, nyt vasta huomasin tän kommentin!

      Se paniikki on kyllä niin tuttu tunne ja niin turha, kun ei tässä vielä olla kumpikaan jalka haudassa! Toisaalta aika oikeasti menee aika nopsaan - itselläkin on eletty jo 1/4 elämästä, tai jopa enemmän riippuen missä kohtaa kynttilä sitten kärvähtää.. :D Kamala ajatus!

      Jollain tasolla uskon kyllä siihen, että vanheneminen automaattisesti poistaisi sitä paniikkia ja toisi tilalle jonkinlaisen rauhan ja hyväksymisen. Ja sen tunteen että elämä on mennyt niinkuin itse haluan - siihen voin vaikuttaa juuri nyt!

      Syövät on kyllä kamalia ja varsinkin jos ne tulee perittyä :/ Meillä ei ole syöpää ollut, mutta muistisairauksia vanhempana.

      Ja tosiaan tuokin mistä juuri kirjoitit, että vanhuksista tulee pelkkää massaa joka pyritään vaan pitämään lääkkeillä elossa, ja sitten vaan multiin. Mietin joskus mikseivät omaiset tai ystävät käy katsomassa heitä, vai eikö niitä tuttavia sitten ole lainkaan! :( Se olis jotenkin hirveää. Toisaalta siis ymmärrän tuon sukulaisille majoittamis-idean :D Jossain Venäjällä perheet asuvat usein saman katon alla ja niistä vanhuksista huolehditaan! Mäkin haluan ja aion auttaa omia vanhempia ja isovanhempia sitten, muuttakoot mun luo aivan rauhassa :D ♥

      Poista
  6. Aivan loistava postaus! Itsekin tullut näitä asioita pyöriteltyä aika paljon. Jotenkin tuntuu, että lapsuus olisi ollut vasta äskettäin. Toivottavasti seuraavat 20 vuotta eivät mene yhtä nopeasti. Puistattaa.

    Ulkonäön rapistuminen pelottaa minua ja paljon. Vaikka arvostan monia asioita sen yli niin sen verran pinnallinen olen, että tuosta on tullut oikeasti huolenaihe. Nykymaailma ei tosiaan hirveästi kannusta luonnolliseen vanhenemiseen. Pitäisi olla nuori hautaan asti. Vanhenemisen lisäksi myös kuolema eristetään eikä se ole ihmisille enää läheskään niin luonnollisen tuntuinen asia kuin mitä se oli isovanhempiemme nuoruudessa.

    Ulkonäkö ei ole kuitenkaan pahin asia vanhenemisessa. Myös minua pelottaa myös ajatus siitä, miten minua kohdellaan sitten, kun en enää itse pysty huolehtimaan itsestäni. On pelottavaa huomata, miten surkeasti vanhuksia kohdellaan. Siinä missä nuorta elämää ylistetään ja vaalitaan niin monesti vanhaa vähätellään. Tuollainen "Kohta se kuitenkin kuolee" - ajattelu ei kuulemani mukaan edes ole kovin harvinaista. On vaikea ymmärtää, miten sairaanhoitohenkilökunnan suhtautuminen voi olla tuollainen. Toki heillä on rankka työ ja he joutuvat seuraamaan sairautta ja kuolemaa joka päivä, mutta kenenkään ei pitäisi siltikään jäädä heitteille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin puistattaa! Elämä vilisee ihan silmissä ohitse -_- sen tajuaminen on oikeasti aika pelottavaa ja osittain lamaannuttavaakin! Tuntuu että pitäis äkkiä päättää mitä sitä haluaa elämällään tehdä, jotta vanhana ei katuisi.

      Ymmärrän hyvin tuon ulkonäköpelon, yhtä "pinnallinen" olen minäkin. Biologiaa vastaan ei auta taistella. Minusta ihminen näyttää ainoastaan typerältä, kun yrittää vanhempana kiristellä itseään. Pienet toimenpiteet ymmärrän, mutta monista paistaa se paniikki läpi. Kaikki me kuollaan kuitenkin.

      Ja juuri se, että kuolema oli ennen aivan luonnollista. Sitä jopa juhlittiin vainajan arkun äärellä! En nyt tarkoita että niin pitäisi tehdä nykypäivänä, mutta jotenkin juuri se eristäminen johtaa siihen pelottavuuteen. Itse ainakin haluaisin suhtautua rennosti kuolemaan sitten kun se tulee, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin ^^

      Poista