keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Happy Death Day

Ajattelin näin Kuolleiden Päivän ja myrsky-yön kunniaksi puhua kuolemasta.
Pirteää :p

Tänä Halloweenina otin vihdoin Sugarskull-teeman.

Meillä Suomessahan kuolema on surun ja synkkyyden juhla; pukeudutaan hautajaisissa mustiin, veisataan surullisia virsiä ja muutenkin meininki on hyvin deeppiä.
Tuntuu, että koko ihminen halutaan suurin piirtein kuopata muistoistakin saman tien, kun mullat on heitetty niskaan.

Onnekkaimmat (?) meistä saavat elää vanhoiksi asti, ja vielä onnekkaammat suht terveinä. Kävi miten kävi, sen kerroksen multaa me kaikki pällemme lopulta saamme.

Näistä asioista ei kai hirveästi puhuta, koska kuolema on vähän niinkuin tabu
Esimerkiksi minun perheessäni ei koskaan sanottu ääneen, että joku kuoli. Sanottiin, että "meni pois" tai "ei nyt ole enää täällä". Kierreltiin ja kaarreltiin, ihan kuin kuolema olisi jokin tarttuva tauti.

Miksi näin pitää olla? Miksi ei voida puhua avoimesti asiasta, joka on väistämätön osa meidän jokaisen taivalta?

Ylipäänsä, onko kuoleman pakko olla vain masentava päätös elämälle? 

Olen leikkinyt ajatuksella viime aikoina. Minulta ei ole kuollut kovin montaa läheistä ihmistä vielä. Olen menettänyt "vain" toiset isovanhempani sekä yhden kaverin (Frankie ♥)

https://fridablogs.files.wordpress.com/2011/10/dia-de-los-muertos.jpg

Varmasti menettäminen on todella raskasta, kun se aika koittaa.
Mutta jossain vaiheessa aika kultaa muistot. Miksi kuolleelle ei voisi pitää vaikka muistojuhlia kuolinpäivänä? Vähän niinkuin käänteiset syntymäpäivät :D
Varsinkin jos kuollut henkilö on elämänsä aikana yhdistänyt ihmisiä, niin nämä ihmiset voisivat kokoontua vaikka kuolinpäivänä iloisemmissa merkeissä. Tiedän jopa yhden seurueen, joka näin tekee erään pojan muistolle. Ihana ajatus! Itsekin tiedän että tulen varmasti joskus omalla tavallani pitämään muistopäiviä läheisilleni - jos en muiden seurassa niin vaikka sitten itsekseni jonkun pikku rituaalin muodossa tms.

En nyt tarkoita että pitäisi varsinaisesti riemuita läheisen kuolemasta, saati sitten alkaa samantien juhlimaan jos joku on kuollut vaikka äkillisesti :p Ja heti tapahtuman jälkeen tällainen ei varmaankaan tule mieleen, eikä tarvitsekaan.
Mutta kuolema nyt vain on osa elämää, ja hautajaiset pidetään kaikille siinä missä ristiäiset tai häätkin. (Kyllä, vertasin niitä juuri keskenään).

Ymmärrän tietysti, että kulttuurin ja uskonnon asettamissa rajoissa vainajaa täytyy hiukan hillitymmin kunnioittaa, mutta silti... kovin harva innostuu poikkeamaan kaavasta juuri mitenkään.
Olisin pettynyt, jos omat hautajaiseni olisivat samanlaiset kuin ne missä olen itse ollut. Miksi olisi kiellettyä vaikka käyttää värejä? Tai sukulaisten sopia jokin pirteämpi teema, mikä tahansa? Minä en loukkaantuisi, päinvastoin toivoisin jotain tällaista! Ei siinä ole mielestäni kyse siitä, etteikö mennyttä kunnioitettaisi.


Wanha hoitolaiseni Lucas

Mitä sitten itse toivoisin?

Itsehän tulisin oikein mieluusti haudatuksi jonnekin muualle, kun kirkkomaalle. Tuhkaus on aivan ehdoton, ja jos vain olisi mahdollista sirotella tuhkat luontoon, se olisi kyllä minun loppusijoituspaikkani numero 1.

En tiedä, onko papin aamenille olemassa juurikaan vaihtoehtoja... Kun en näin pakanana usko sen kummemmin taivaaseen kuin helvettiinkään. Tahtoisin esimerkiksi jonkun wiccalaisen ystäväni toimittavan jonkinmoisen siunauksen.
Lehdon sivuilla oli jonkinmoisia vinkkejä pakanallisiin hautajaisiin:

Itse ajattelen, että koska tuskin olen kovinkaan monella tavalla läsnä omissa hautajaisissani paheksumassa yhtään mitään (kun en sitä tee elävänäkään), niin miksi ei meininki saisi olla edes vähän pirteämpi. Sellainen, että ihmiset voivat hymyssä suin muistella kaikkia hyviä yhteisiä hetkiä vaikka hyvän musiikin, ruuan ja juoman kanssa. Ainakin muistotilaisuudestani toivoisin juuri sellaista. En siis välttämättä mitään ryyppyjuhlaa... tai no, sama kai sekin toisaalta, jos ihmiset niin haluavat!

Kyllähän monet kulttuurit pitävät kuolleiden juhlia muistellen heitä iloisisemmissa merkeissä, tästä varmaan paras esimerkki tämä Meksikon Dia de los Muertos; vainajille suunnitellaan hyvissä ajoin heidän näköisensä juhlat, haudat siivotaan ja koristellaan sekä kerätään lahjoja ympäri vuoden. Juhla toistuu vuosittain.

Halloweeninkin juuret ovat alunperin kelttiläisiä, jolloin vainajille uhrattiin ruokaa ja juomaa. Heidän uskottiin liikkuvan tällöin keskuudessamme.

http://www.tomrobinsonphotography.com/wp-content/uploads/2011/12/dia_de_los_muertos_MG_8079.jpg

Miten kuolleita täällä Suomessa muistellaan? En muista, että olisi mun lähipiirissä muisteltu mitenkään, jos satunnaisia sivulauseessa mainintoja ei lasketa. Haudalle tiputetaan kynttilä n.kerran vuodessa, ja sitten äkkiä kotiin sieltä kalmistosta palelemasta.
Halloweenkin taas tuppaa olemaan yleistä hauskanpitoa ja naamiaisia (ei sillä, että siinä varsinaisesti mikään vika olisi), mutta semmoinen tietty syvällisyys puuttuu. 

Itse rakastan haudoilla vierailua. Ei siksi että tämä olisi mikään goottijuttu, vaan koska siellä kynttilämeren ja pimeyden keskellä vallitsee jotenkin sellainen syvä rauha ja hiljaisuus. Tulee sellanen olo, ettei minun tarvitse pelätä.

Mitä ajatuksia kuolema herättää sinussa?


Ps. Pliis, soittakaa TÄMÄ miun muistojuhlassani sitten joskus! ;)

15 kommenttia:

  1. Me ollaan puitu puolison kanssa näitä asioita aika monesti ja aika diipisti, olenhan kerran jo kolkutellut tuonelan ovia.
    Olen toivonut että tuhkani lentäisivät omaan metsääni tuulen mukana, synnyinseudullani. Puolison tuhkat oon luvannut toimittaa moshpittiin paitsi hieman tahdon pullossa kantaa mukana esim. kaulakorun muodossa.
    Ootetaan nyt sitten kumpi pääsee näitä toteuttamaan. Mjoo, meidän huumori on aika hirtehistä kuten tänään kun ajeltiin toista autoa renkaanvaihtoon. Sanoin miehelle että aja sie kun sulla on parempi henkivakuutus :D Täällä tulee lunta nimittäin ihan tosissaan. Ollaan molemmat tehty hoitotahto, niin ettei meitä jätetä kitumaan jos käy huonosti. Minun omani on kirjallisena kahden todistajan nimmareilla. ( Aina ei pelkkä nettiversio paina paljoa tositilanteessa). Minusta muinaiskansojen suhtautuminen esim. juuri kotimaassamme oli paljon terveempää kuolemaan, se oli osa elämän luonnollista kiertokulkua eikä piiloon lakaistu "ruma" tabu kuten nykyään. Työni puolesta kuolema on käynyt tutuksi mutta eihän siihen, etenkään odottamattomiin tilanteisiin oikein totu ikinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hitsi, pitää tehdä tuollainen kirjallinen hoitotahto itsekin.

      Kannatan hirtehistä huumoria kuolemanKIN kanssa :D Ainut jonka kanssa voin sellaista heittää ovat nykyiset isovanhempani ja muutama kaverini, lopuilla onkin asiaan jäykähkö suhtautuminen.

      Toki kuolema aina pysäyttää, vaikka muutoin suhtautuminen olisi mikä. Nostan todella hattua kaikille, jotka pystyvät esimerkiksi hoitoalalla työskentelemään!

      Poista
  2. Niin ja valtavan upeat kasvomaskit ja muu lookki sulla kuvissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän :) Tämä maskeeraus on houkuttanut jo pitkään ja kun tänä vuonna ei ollut varaa tehdä erillistä juhla-asua, musta mekko + maski saivat kelvata.

      Poista
  3. Niin upea varsinkin tuo ensimmäinen kuva! *___*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia :) mustanvalkea on omakin suosikkini.

      Poista
  4. Mulla on oikeesti ihan kamala, hirtehinen huumorintaju... mutta silti. Tänään, 3. päivä marraskuuta, tulee 6 vuotta täyteen siitä kun viimeisein isovanhemmista nukkui pois. Seuraavat on sit tätejä, setiä, enoja...ja lopulta omat vanhemmat. Parina viime vuotena nuo on nousseet esille enemmän, ja oikeasti on joutunut miettimään sitä, että jonain päivänä omatkin vanhemmat kuolee. Ja että siihen ei välttämättä ole kovinkaan paljoa aikaa enää... ja tuntuu ettei oo itse valmis vielä siihen ollenkaan. Se miten omat vanhemmat puhuu edesmenneistä vanhemmistaan... nii jonain päivänä mulla on sama edessä.

    Kuolema ei oo mulle ollu ikinä mikään tabu. En pelkää nähdä kuollutta ihmistä ja voin myöntää ihan avoimesti, että aihe myös kiinnostaa mua. Ruumiinavaukset ynnä muuta epäsopivaa josta ei vissiin pitäs olla kiinnostunut xD

    Et jotenkin vaikka kuinka kuvittelen itse olevani jotenkin valmistautunut, ja että en pelkää kuolemaa (paitsi mitä tulee omaan lapseeni), niin sitten kun tulee puhe omien vanhempien kuolemasta niin kyllä se vaan on vaikea asia. Että siitä mieluummin olisi puhumatta, että sitä ei haluis ajaltella vielä pitkään aikaan... vaan ku on pakko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta turiset. En tiedä, voiko kenenkään kuolemaan valmistautua kunnolla, vaikka kyseessä olisivatkin esimerkiksi "vain" isovanhemmat, jotka yleensä kuolevat vanhuuteen ja lähtevät ensimmäisinä. Itseni on vaikea sulattaa ajatusta omien, nykyisten isovanhempieni kuolemasta, koska he ovat minulle hyvin läheisiä. Saati sitten vanhempien tapauksessa. Vaikeita asioita, vaikkakin niin luonnollisia.

      Poista
    2. Jepjep. Omien isovanhempienkin kohdalla oli se, että he oli jo pitempään odotelleet "pääsevänsä pois". Se pitkän iän kirous, kun kaikki sisarukset ja ystävät on jo menneet, omasta puolisosta puhumattakaan. Että rauhassa pääsivät lähtemään... Uskoivat sit mihin tahansa, tai et mihin itse uskon (oon aikaslailla ateisti), niin lopulta ajatus siitä et pääsee lepäämään oman kumppanin viereen, on kaunis ja lohdullinen.

      Sitä oon miettiny, et miten ainakin suomalaisessa kulttuurissa nykyään kuolemaa peitellään. Ääritapauksissa vanhemmat ei ota lapsia hautajaisiin mukaan ollenkaan, koska aihe voi järkyttää... Oma poika oli alle 2-vuotias ku pappa kuoli, ja me käytiin yhdessä katsomassa pappaa kappelissa ennen hautaustoimitusta. Ihan normaali poika siitä kasvoi, ollaan keskuteltu isovanhemmista, vanhenemisesta, ja kuolemasta. Tällä hetkellä häntä pelottaa enemmän Muumien Mörkö kuin se karu fakta, että jonain päivänä jokainen meistä kuolee :D Et kukin tyylillään...

      Poista
    3. Kuulostaa kyllä järjettömältä, että lapsia ei oteta hautajaisiin :o Tämä pumpulissa kasvattaminen menee monesti hiukan pitkälle. En kyllä tiedä yhtään tapausta, jota siellä käyminen olisi lapsena traumatisoinut. Uskon että kuoleman käsitteleminen on jotenkin kuitenkin meihin sisäänrakennettu, vaikka se aina yllättääkin ja vaihtelee iän mukaan.

      Mörkö on kyllä edelleen pelottava xD

      Poista
  5. Suhtaudun kuolemaan melko ystävällisesti, vaikka se toki kohdalle osuessaan on aina henkilökohtainen tragedia. Mutta multa on jo nuorena kuollut niin paljon sukulaisia, että puuhaan on tavallaan tottunut, jos niin nyt voi sanoa. :P Ja suvussa on myös ortodokseja, joten avoin arkkukin on tullut tutuksi. Oon tainnut olla 6 tai 7, kun oon ekaa kertaa nähnyt vainajan arkussa. Se ei musta tunnu yhtään niin pahalta kun voisi ajatella, koska onhan ortodoksien hautausrituaalit huomattavasti mielenkiintoisempia kuin evankelis-luterilaisten. Lisäksi se on arkipäiväistänyt tunteitani kuolemaa kohtaan aika tavalla. Se on huomattavasti konkreettisempaa niin.

    Itsekään en kirkkoon kuulu ja toivon polttohautauksen. Tuhkille on hautausmaiden ikään kuin vieressä olemassa hautapaikkoja ja muistolehtoja, eikä ei-kristityn maahanpanijaisissa tarvita pappia missään vaiheessa vaan omaiset voivat viedä tuhkat itse paikalleen ja järjestää uurnanlaskupaikalla tai lehdossa sellaisen tilaisuuden kuin tahtovat.

    Ihanat meikit <3 Hienoja kuvia. Heh, hauskaa koska mulla olisi myös ollut tänä vuonna sugar skull-naama jos olisin halloweenia ehtinyt juhlimaan. :D Ensi vuonna sitten!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kyllä rauhoittaa mieltä, että pappia ei tarvitakaan :D Omat isovanhempani ovat myös uurnalehdossa, ja varmaan päädyn sinne itsekin ^^

      Mä en lapsena "päässyt" hautajaisiin lainkaan, ensimmäiset olivat vasta kun täytin 16v. Ortodoksiset ovat kyllä varmasti paljon hienommat hautajaiset, kun nämä peruskristilliset!

      Justiinsa kävin isovanhemmilla eilen, ja huumori oli taas aika hirtehistä siitä huolimatta, että ukki on aika huonossa kunnossa. Oli sanonut Malmin sairaalaan mennessäkin kuskille, että pitäiskö sitä vaan sittenki ajaa suoraan Malmin hautuumaalle niin välttää nämä turhat välivaiheet x)

      Poista
    2. Ei tarvi ei ja maanomistajan luvalla saa tuhkatkin kipata minne vaan, ilman muistomerkkiä tosin tuhkattu jää. Joissain kaupungeissa, ainakin Kotkassa mutta varmasti myös Helsingissä on ns. Mereen kippaus paikkoja.

      Poista
  6. Huomenna on minun veljen kuoleman vuosipäivä taas. Meillä on tapana istua perheen kesken syömässä, jutustelemassa ja muistelemassa tuona päivänä. Se on mukavaa nykyään, nyt kun siitä on jo niin monta vuotta. Haikeaa, tunteita herättävää, mutta mukavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa että rakkaita muistellaan tuolla lailla <3

      Poista