sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Melankolia ja myötätunto


Niin paljon kuin tovereiden seurasta pidänkin, olen huomannut viime aikoina puheenaiheiden olleen paikoin melkoisen synkkiä; kuolema, vanheneminen, juonteet ja rypyt, sota, dokumentit ja uutiset maailmalla tapahtuvista kauheuksista, väymys, rahapula, tulevaisuus... jne jne.
Maailmanahdistus!!
Puhumattakaan siitä, että vaikka kesäduuni on todella mielenkiintoista (potilasasiakirjat), olen siellä lähinnä sairauksien ja kuoleman äärellä :') Buahah.


En syytä ketään eikä minulla olisi siihen varaakaan - huoliin ja pelkoihin taipuvainen kun olen itsekin, varsinkin turhiin sellaisiin!
Toki ongelmista on hyvä puhua ja avautua sekä yksilötasolla että universaalimmin, kun märehtiä niitä yksinään. Niistä tunnutaan jostain syystä saatavan myös helpompia ja syvällisempiä keskustelunaiheita, kuin ohikiitävistä iloista. Melkein uskallan väittää, että tässä ilmiössä on jotain kovin kotimaista.

Olen kuitenkin huomannut, miten raskaaksi olo käy moisten keskusteluiden ja tapaamisten jälkeen. No, nyt minusta tulee ehkä sellainen kuva, että haluan vain elää pumpulissa, oksentaa sateenkaaria ja small talkata menemään, mutta en tarkoita sitä. Herkempi mieli vain reagoi eri tavalla tällaisiin keskustelunaiheisiin, ja niistä kestää yllättävän kauan palautua. 

Tätä on tapahtunut minulle pienestä pitäen. Muistan äidin tokaisseen minulle lapsena, kun panikoin taas jotakin utopistista, että ei sinun elämästäs mitään tule, jos et opi kohtaamaan ja sietämään vaikeuksia ympärilläsi.
En ole sitä vieläkään oikein oppinut :p Tarvitsisin sellaisen pehmustetun tyhjiöpallon ajan ja tilan ulkopuolella. jonne käpertyä silloin tällöin nollautumaan.


Ikeasta saa puupohjaisia lasikupuja! Täytän näillä koko huushollin

Olen melko hyvä eläytymään ihmisten tunteisiin pääni sisällä, mikä valitettavasti aiheuttaa usein ylimääräistä ahdistusta. Tämä näkyy minusta harvoin päälle päin, enkä aina osaa ilmaista esimerkiksi myötätuntoa toiselle siinä määrin kun ehkä pitäisi, kun pään sisällä myllää niin paljon kaikenmoista juuri tulleen tiedon mukaista antipatiaa. Saattaa jopa näyttää siltä, ettei minua kiinnosta lainkaan, vaikka tosiasiassa aihe on saattanut kolahtaa syvällekin.

Haasteenani onkin opetella näyttämään selkeämmin myötätuntoa sen sijaan, että patoan kaiken sisälleni sellaiseksi maailmanvihamyttyräksi, joka vain kasvaa.
Olen myös huomannut, että kaverin ollessa kriisissä alan helposti saman tien pommittamaan rationaalisia ratkaisuja ja vaihtoehtoja tiskiin kuin mitkäkin nopean toiminnan joukot, kun pelkkä kuunteleminen ja myötätuntokin usein riittäisi. Sitten hävettää ja stressaa, jos en keksi mitään "järkevää" sanottavaa. En tiedä, mistä tämä tapa on lähtöisin. Kai se on vain yksinkertaisesti tapani toimia ja yrittää auttaa - tai sitten jokin defenssi, jotta myötätuntoahdistus ei ehtisi päästä systeemiini.


Se hopeareunus tässäkin pilvessä on, että mielensäpahoittamisen vastineeksi osaan myös nauttia pienistä asioista, sanoista ja teoista hyvinkin isosti.
Eskapismi sopii minun pääkopalleni, koska pystyn hetkessä siirtymään hyvin kokonaisvaltaisesti muihin maailmoihin, oli kyseessä sitten musiikki, kirjat tai hyvä sarja. Usein oma pääkoppa itsessäänkin riittää vaikka kokonaisten tarinoiden rakentamiseen tylsän työpäivän aikana (pitäisi varmaan alkaa kirjoittaa niitä ylös.)

Ja onneksi ystäväpiirissä osataan tietysti myös ilakoida, vaikkakin paikoin vähän hillitymmin^^
Pään apuna on myös positiivinen parisuhteenpuolikkaani, joka saa piristettyä ankeaa mieltä samoin tein ♥ Perusluonteeltaan melankolisen ihmisen kanssa oleminen ei passaa minulle, sen olen aiempina vuosina huomannut.

Miss Ruki Ver kirjoitti osuvasti huumorista selviytymiskeinona. Myönnän verhoutuvani siihenkin ehkä jopa turhan usein, mutta sitten taas huumori on kuin onkin melkoisen oiva tapa käsitellä monia asioita, sen lisäksi että se keventää ja helpottaa kommunikointia. Sekin kuuluisa musta huumori meidän porukoissa onkin kyllä paikoin... Mustaa.
Erään kaveriporukkamme mesekeskustelulle on annettu nimeksi "Doomilaakson narinoita", mikä on kyllä jutuillemme osuvin kuvaus ikinä.



Olenkin nyt kokenut erityisen suurta kaipuuta yksin vietettyyn aikaan, pieniin iloihin ja myös materialistiseen kauneuteen. Olen käynyt metsässä keräilemässä kuusenkerkkiä (siirappia tuli tänä vuonna ennätysmäärä), käpyjä, lehtiä, ja ihan vain olemassa. Pysähdyn ulkona ihastelemaan kaikkea kuin mikäkin kävelevä klisee. Sisustelen kivoilla luontojutuilla, hamstraan värejä ja yksityiskohtia ympärilleni sekä selaan Pinterestiä. Yritän olla ajattelematta, että koskahan joku jossain painaa isoa nappia, ja keskittyä vain olemaan. 
Melankoliankin voi kääntää kauneudeksi ja itsensä tutkiskeluksi ^^

1 kommentti:

  1. Olet kyllä jännän äärellä. Mun ajatukset tuntuu aika pitkälti olevan joko osastoa haltioita ja kukkasia tai sitten tyyliin Piisamirotta. Sen sisäisen Piisamirotan kanssa ei ole aina kauhean kivaa. Olo on nimenomaan raskas, kuten kuvasit. Mutta toisaalta mä koen, että se kuuluu ihmisyyteen ja välillä on lupakin olla vähän raskas olo. Olisihan se nyt aika erikoista, jos tässä maailmassa ei olisi. Toisaalta pitää toki muistaa myös pitää huolta itsestään ja eh, ilmasta niille anonyymeille tuomionpäivää julistaville kavereille, että nyt mun pääkoppa ei enää kestä.

    Ja sitten noista kavereiden kriiseistä ja nopean toiminnan joukoista. Hei, anna itsellesi vähän armoa. Ei ole mikään häpeä tarjota rationaalisia ratkaisuja - joskus ne voi olla paljon tärkeämpiä kuin se emotionaalinen tuki. Ainakin mä arvostan sellaisia. Toki sitä emotionaalistakin tukea tarvitaan, mutta sä tuet sillä tavalla kuin sä pystyt. Sun itsesi kannalta on tietenkin hyvä opetella saamaan niitä tunteita myös ulos, mutta älä turhaan ota itsellesi siitä paineita. Ne paineet nimittäin tekee tilanteesta heti mutkikkaamman. Kyllä me tiedetään, että sä teet parhaasi.

    Ne sun eskapismitarinat kannattaa ehdottomasti kirjoittaa ylös silloin, kun niitä tulee. Ties mitä niistä syntyy, kun laitat ihan paperille!

    VastaaPoista