Kummituinen

"Kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi, 

 etkös pelkää, ihmisparka?"

Tunti jos toinenkin on tullut hiljattain vietettyä wanhojen aavetarinoiden merkeissä. Miten mikään voi olla näin koukuttavaa! Kirjaston varauslistallanikin on kaikenlaista kotimaan myyttikirjallisuutta niin, että tuskin ehdin kaikkea varausajan puitteissa edes lukemaan.
Olen kuunnellut netin kautta mm. kuunnelmia omituisista tapahtumista, sekä toki selaillut foorumeita ja artikkeleita pilvin pimein, mutta ei mikään silti vedä vertoja vanhalle kunnon kirjalle ^^

Tämän Suuren suomalaisen kummituskirjan ostin ihan omaksi. Bongasin tämän paristakin blogista, ja sisällysluettelo aiheutti liikettä ruhooni.
Kaikki postaukseni lainaukset ovat kirjasta.

Nämä tarinat ovat kiehtovia, jotkut karmivia, ja paikoin sydäntäraastavan surullisia! On tässä useampikin kyynel tirahtanut, vaikka minua lämmittääkin se, että kuolema nähdään tällaisissa kertomuksissa luonnollisena osana elämää, kuten esimerkiksi etiäiset ja kuolleiden vierailutkin. Rakkaus jatkuu tämän todellisuuden tuolla puolen.

"Erään sotilaan äiti kuuli pyykkiä pestessään äänen: "Älä sure, äiti, ei pidä surra. Minun on hyvä olla, minua ei enää ole". Tuo ääni tuli pojan kaatumishetkellä."

"Vanha isäntä joi kahvia ja kysyi tyttäreltään, että ketä tuo valkoinen porotokka ulkona odottaa? Tytär ei nähnyt mitään, mutta hetken päästä isänsä siirtyi rajan toiselle puolen."

"Oltiin evakkona, kun isä joutui sairaalaan leikattavaksi. Kymmenen maissa illalla tuli isä valkeissa vaatteissa sanomaan, että älkää pelätkö, mutta minä en palaa enää. Eikä hän palannut."

Pohdin tätä samaa aina välillä; vaikuttaa siltä, että tällaisia tapauksia ja kokemuksia on ollut aikanaan runsaastikin. Johtuiko se siitä, ettei "yliluonnollista" niin pelätty, vaan tuonpuoleinen ja kuolema nähtiin arkisempana asiana? Siitä, että ihmisiä oli vähemmän, he elivät tiiviimmissä yhteisöissä, tai he olivat vastaanottavaisempia näiden asioiden suhteen? Teknologiaa ja kaiken maailman häiriötekjöitä ei ollut tässä määrin?

Tiedän kyllä, että näitä on edelleen - jopa omassa lähipiirissäni. Ehkä tällaisten tapahtumien julkisempi raportointi on vähentynyt, kun leimataan hulluksi ja henkisyys ylipäänsä tuntuu vähentyneen.

En näe mitään syytä olla uskomatta näihin tarinoihin. Noissa sota-ajan kertomuksissakin on kymmeniä, satoja, ehkä tuhansia samankaltaisia tarinoita eri puolilta Suomea siitä, miten läheisen kuolema tai haavoittuminen on aavistettu, nähty tai koettu.
(No, sota-ajat toki olivat oma lukunsa jo siinä mielessä, että kuolema oli koko ajan läsnä jollain tavalla, ja mielialat virittyneitä.)

"Jotkut talon väestä olivat valveilla, kun ikkunaan koputettiin. Talon isäntä ajatteli irvileukanaapurin taas kerran pelleilevän. Tai sitten hirret vain paukkuivat.

Mutta myöhemmin yöllä kuului uusi ja edellistä voimakkaampi, tällä kertaa myös toistuva koputus. Nyt käytiin katsomassa ulkonakin, näkyykö jälkiä, mutta mitään ei näkynyt. Joku jo arvaili, että kyse olisi jonkun kaatumisesta - talosta oli nimittäin sodassa peräti viisi poikaa ja lisäksi kolme vävyä.

Yöllä kahden jälkeen tuli taas uusi koputussarja niin voimakkaana, että ikkunalasit tuntuivat tulevan sisään. Tunnelma oli pelokas, mutta kun jatkoa ei seurannut, mielialat tasaantuivat.

Parin päivän päästä tuli viesti, että kaksi talon pojista oli kaatunut. Myöhemmin kuultiin, että kaatumiset olivat tapahtuneet täsmälleen samaan kellonaikaan, kun koputukset."

Itselläni on hyvin vähän mitään mainittavia saati mehukkaita yliluonnollisia kokemuksia plakkarissa. Se on enimmäkseen hyvä juttu, koska vaikka kylmiä väreitä selkäpiissä välillä rakastankin ja tiedostan vahvasti muidenkin ulottuvuuksien olemassaolon, niin saan kyllä halvauksen, jos homma käy liian ilmeiseksi!

Asuntoni on aina kylmä, ja joskus yksin ollessani heräsin kummalliseen tunteeseen ja sitä seuraavaan selkeään yskäisyyn. En kauheasti nukkunut sinä yönä. 

En puhunut asiasta kenellekään (eksääni lukuunottamatta, joka piti minua seonneena), mutta myöhemmin luonani yöpynyt ystäväni kertoi kuulleensa askeleen tapaisia ääniä - ja ikään kuin yskäisyn korvansa juuresta! Olin ratketa liitoksistani.
En tiedä mistä tuossa on kyse, ja ilmiö ei ole hiljattain toistunut.

Hämeenlinnan vanha vankila on ainut paikka, missä olen yllättäen kokenut painostavan ja ahdistavan tunteen, sekä eräänlaista "pistelyä" päässäni. Samaan aikaan kaverini tuli toisesta huoneesta sanomaan, että täällä on varmasti jotain henkiä, ja poistuimme yhteistuumin paikalta.

Pari "enneunta" on myös plakkarissa, ehkä omituisimpana vuoden 2004 tsunami, joka ei liittynyt varsinaisesti itseeni mitenkään. Edellisyönä näin hyvin yksityiskohtaista unta suuresta aallosta, joka peitti kaiken alleen. Hiukan kummastutti katsella uutisia seuraavana päivänä...

"Kummitus on suomen kielessä vanha sana. Se on samaa sanaperhettä kun vaikkapa kumma tai kummallinen, ja kummitukset ovat ovat ennen saattaneet tarkoittaa monenlaisia outoja tai kummallisia asioita. Meillä on yhä sana "kummajainen", ja vanhoista murteista löytyy myös kaunis sana "kummituinen".

Löytyipä mahtavia luolia ihan kotinurkilta ♥

Kaikenmaailman harmaat ja valkeat rouvat sekä neidot toistuvat aavetarinoissa ja näyissä eri puolilla Suomea. Joissakin paikoissa tiedetään tapahtuneen jokin tragedia, ja joissakin vain arvellaan. Tarinat saavat väriä ja uusia muotoja niiden kulkiessa eteenpäin.

Näistä pitkän valotusajan kuvista tuli ihan lemppareitani

Suunnitelmissani on sekä hamstrata lisää aiheeseen ja ylipäänsä historiaan liittyvää kirjallisuutta aihetta sivuten, sekä kaverein kanssa mennä keväämmällä kiertelemään kummituspaikkoja ja hylättyjä alueita. Asiaton oleskelu kunniaan ;)

Kertokaahan minulle kummiusjuttujanne ♥

✞✞✞

Parikkalan piru -kuunnelma
(suosittelen, hyvä iltasatu ;)
Elävän arkiston muita kummituskuunnelmia
Kirkonväki
 Kalman väki
Aavetarinoita Suomesta
Takkahuone
Aavedata -ryhmän sivut