lauantai 12. marraskuuta 2016

Syyskivaa

Ensimmäinen koulujakso saatu verellä, hiellä ja suunnattomalla paniikilla läpi...


..joten on ollut aikaa nauttia syksyn tapahtuma-antimista!

Valokarnevaalit Lintsillä kuuluvat pakollisiin menoihin, eivätkä ne tänäkään vuonna pettäneet. Ystäviä, ihania valoja ja kuumaa kaakaota! Laitteisiin ei viitsitty mennä palelemaan, kalseaa kun oli. Valokarnevaaleilla ei ole kyllä koskaan muuta lämmintä, kuin tunnelma. Ja se kaakao.









Halloween livahti aika äkkiä sormien lävitse. Fiilis ei ehkä tänä vuonna ollut niin katossa, kun koulustressi hengitti niskaan ja valmistautuminen koko juhlaan jäi vähän viime tinkaan. Muutenkin kyseisen juhlan krääsäpuoli kiinnostaa joka vuosi vähemmän. Tarvitsisin varmaan jotain siunatun kakaroita, jotta jaksaisin innostua moisesta :D

Mutta joka tapauksessa käytiin kavereiden Halloweenjuhlissa, sekä jatkoin itse sieltä keskustan Y31:n psykebileisiin tanssimaan Millan ja Jessen kanssa, mieheni jäädessä vielä pitämään kavereilleni seuraa :D 
Asu oli aika äkkiä kyhätty, mutta sentään onnistunut.

Empan ja Tommin Rick-patsas, josta olen ikuisesti kateellinen

Speedyn paluu ♥

Y31 ja pakollinen vessaselfie

Sen sijaan seuraavana viikonloppuna pidimme tunnelmallisen tyttöjen Samhain-illan Millan luona hyvän ruuan, perinteiden ja kummitustarinoiden merkeissä, hieman pienemmällä porukalla. Ilta oli oikein onnistunut ja itselleni ainakin jäi todella hyvä mieli! Tehtiin kaikkia herkkuja, kuunneltiin musiikkia ja juteltiin kaikkea enemmän ja vähemmän asiallista. 

Sain muun muassa Leenalta Tarot-tulkintaa, sekä pääsin itsekin tulkitsemaan muille ensimmäistä kertaa! Se oli hauskaa ja voisin tehdä sitä jatkossakin, nyt kun oma pakkakin on. Treeniä se vaatii kyllä vielä reippaasti.

Alemmat kuvat ovat Millan kamerasta.





Kaikkien testikuvien äiti... 

Yritimme myös Tanjan, Jennin, Nooran ja Leenan kanssa polttaa pihalla omaa kekripukkia... Noh, eihän se ihan niin helposti käynytkään, vaan saimme vain tuollaisen pahalta haisevan hieman joka puolelta grillatun pukinreppanan, joka ei syttynyt sitten millään. 
Esipaistettua pukkia.. x))
Heitimme kuitenkin asiaan kuuluvasti hyvästit viime vuodelle, ja esitimme pukille toiveemme seuraavaa vuotta ajatellen :p

 

Aamulla koomaillessa katsoimme vielä youtubesta Aavedataa, joka oli harvinaisen viihdytävä. JUPE!!

★ Osallistuin myös eräänä viikonloppuna elämäni ensimmäiseen larppiin! Kyseessä oli kavereiden järjestämä Samhain-spektaakkeli Mikkelissä, joka lopulta oli älyttömän hauska kokemus. Vaikka onkin pääosin kivaa olla minä, niin oli varsin vapauttavaa olla hetken aikaa joku muu! Pääsi lisäksi asianmukaisesti ryömiskelemään "autio"talossa sekä pimeässä metsässä. Seuraavakin larppi on näillä näkymin tiedossa joskus alkuvuodesta.



Hahmoni oli tällainen orjaksi kaapattu, orpo ja sätky noitaneito :p Olin asuun tosi tyytyväinen ja olenkin käytellyt tätä milloin missäkin. Hameen löysin edellisenä päivänä Fidalta, huppuhuivi on itse tehty ja kaikki muu kaapistani.

Syksy ja.. noh, villasukat. Yhdet tuli lahjaksi tehtyä. Onhan ne kivat, vaikka Anelmaisia en itselleni tekisikään x) Seuraavaksi vuorossa pitkät kissasukat itselle.


♥ Nauttikaahan yllätystalvesta! ♥

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Happy Death Day

Ajattelin näin Kuolleiden Päivän ja myrsky-yön kunniaksi puhua kuolemasta.
Pirteää :p

Tänä Halloweenina otin vihdoin Sugarskull-teeman.

Meillä Suomessahan kuolema on surun ja synkkyyden juhla; pukeudutaan hautajaisissa mustiin, veisataan surullisia virsiä ja muutenkin meininki on hyvin deeppiä.
Tuntuu, että koko ihminen halutaan suurin piirtein kuopata muistoistakin saman tien, kun mullat on heitetty niskaan.

Onnekkaimmat (?) meistä saavat elää vanhoiksi asti, ja vielä onnekkaammat suht terveinä. Kävi miten kävi, sen kerroksen multaa me kaikki pällemme lopulta saamme.

Näistä asioista ei kai hirveästi puhuta, koska kuolema on vähän niinkuin tabu
Esimerkiksi minun perheessäni ei koskaan sanottu ääneen, että joku kuoli. Sanottiin, että "meni pois" tai "ei nyt ole enää täällä". Kierreltiin ja kaarreltiin, ihan kuin kuolema olisi jokin tarttuva tauti.

Miksi näin pitää olla? Miksi ei voida puhua avoimesti asiasta, joka on väistämätön osa meidän jokaisen taivalta?

Ylipäänsä, onko kuoleman pakko olla vain masentava päätös elämälle? 

Olen leikkinyt ajatuksella viime aikoina. Minulta ei ole kuollut kovin montaa läheistä ihmistä vielä. Olen menettänyt "vain" toiset isovanhempani sekä yhden kaverin (Frankie ♥)

https://fridablogs.files.wordpress.com/2011/10/dia-de-los-muertos.jpg

Varmasti menettäminen on todella raskasta, kun se aika koittaa.
Mutta jossain vaiheessa aika kultaa muistot. Miksi kuolleelle ei voisi pitää vaikka muistojuhlia kuolinpäivänä? Vähän niinkuin käänteiset syntymäpäivät :D
Varsinkin jos kuollut henkilö on elämänsä aikana yhdistänyt ihmisiä, niin nämä ihmiset voisivat kokoontua vaikka kuolinpäivänä iloisemmissa merkeissä. Tiedän jopa yhden seurueen, joka näin tekee erään pojan muistolle. Ihana ajatus! Itsekin tiedän että tulen varmasti joskus omalla tavallani pitämään muistopäiviä läheisilleni - jos en muiden seurassa niin vaikka sitten itsekseni jonkun pikku rituaalin muodossa tms.

En nyt tarkoita että pitäisi varsinaisesti riemuita läheisen kuolemasta, saati sitten alkaa samantien juhlimaan jos joku on kuollut vaikka äkillisesti :p Ja heti tapahtuman jälkeen tällainen ei varmaankaan tule mieleen, eikä tarvitsekaan.
Mutta kuolema nyt vain on osa elämää, ja hautajaiset pidetään kaikille siinä missä ristiäiset tai häätkin. (Kyllä, vertasin niitä juuri keskenään).

Ymmärrän tietysti, että kulttuurin ja uskonnon asettamissa rajoissa vainajaa täytyy hiukan hillitymmin kunnioittaa, mutta silti... kovin harva innostuu poikkeamaan kaavasta juuri mitenkään.
Olisin pettynyt, jos omat hautajaiseni olisivat samanlaiset kuin ne missä olen itse ollut. Miksi olisi kiellettyä vaikka käyttää värejä? Tai sukulaisten sopia jokin pirteämpi teema, mikä tahansa? Minä en loukkaantuisi, päinvastoin toivoisin jotain tällaista! Ei siinä ole mielestäni kyse siitä, etteikö mennyttä kunnioitettaisi.


Wanha hoitolaiseni Lucas

Mitä sitten itse toivoisin?

Itsehän tulisin oikein mieluusti haudatuksi jonnekin muualle, kun kirkkomaalle. Tuhkaus on aivan ehdoton, ja jos vain olisi mahdollista sirotella tuhkat luontoon, se olisi kyllä minun loppusijoituspaikkani numero 1.

En tiedä, onko papin aamenille olemassa juurikaan vaihtoehtoja... Kun en näin pakanana usko sen kummemmin taivaaseen kuin helvettiinkään. Tahtoisin esimerkiksi jonkun wiccalaisen ystäväni toimittavan jonkinmoisen siunauksen.
Lehdon sivuilla oli jonkinmoisia vinkkejä pakanallisiin hautajaisiin:

Itse ajattelen, että koska tuskin olen kovinkaan monella tavalla läsnä omissa hautajaisissani paheksumassa yhtään mitään (kun en sitä tee elävänäkään), niin miksi ei meininki saisi olla edes vähän pirteämpi. Sellainen, että ihmiset voivat hymyssä suin muistella kaikkia hyviä yhteisiä hetkiä vaikka hyvän musiikin, ruuan ja juoman kanssa. Ainakin muistotilaisuudestani toivoisin juuri sellaista. En siis välttämättä mitään ryyppyjuhlaa... tai no, sama kai sekin toisaalta, jos ihmiset niin haluavat!

Kyllähän monet kulttuurit pitävät kuolleiden juhlia muistellen heitä iloisisemmissa merkeissä, tästä varmaan paras esimerkki tämä Meksikon Dia de los Muertos; vainajille suunnitellaan hyvissä ajoin heidän näköisensä juhlat, haudat siivotaan ja koristellaan sekä kerätään lahjoja ympäri vuoden. Juhla toistuu vuosittain.

Halloweeninkin juuret ovat alunperin kelttiläisiä, jolloin vainajille uhrattiin ruokaa ja juomaa. Heidän uskottiin liikkuvan tällöin keskuudessamme.

http://www.tomrobinsonphotography.com/wp-content/uploads/2011/12/dia_de_los_muertos_MG_8079.jpg

Miten kuolleita täällä Suomessa muistellaan? En muista, että olisi mun lähipiirissä muisteltu mitenkään, jos satunnaisia sivulauseessa mainintoja ei lasketa. Haudalle tiputetaan kynttilä n.kerran vuodessa, ja sitten äkkiä kotiin sieltä kalmistosta palelemasta.
Halloweenkin taas tuppaa olemaan yleistä hauskanpitoa ja naamiaisia (ei sillä, että siinä varsinaisesti mikään vika olisi), mutta semmoinen tietty syvällisyys puuttuu. 

Itse rakastan haudoilla vierailua. Ei siksi että tämä olisi mikään goottijuttu, vaan koska siellä kynttilämeren ja pimeyden keskellä vallitsee jotenkin sellainen syvä rauha ja hiljaisuus. Tulee sellanen olo, ettei minun tarvitse pelätä.

Mitä ajatuksia kuolema herättää sinussa?


Ps. Pliis, soittakaa TÄMÄ miun muistojuhlassani sitten joskus! ;)