Kyselin taannoin instaseuraajiltani, onko heillä ystäviä tai tuttuja, jotka ovat kokonaan sosiaalisen median ulkopuolella ja ovatko he itse harkinneet jättävänsä somea. "Kyllä"-vastaukset olivat 80% luokkaa molemmissa kysymyksissä.
Tämä inspiroi pohtimaan asiaa laajemminkin.
Alkuun pieni disclaimer; tämän tekstini tarkoitus ei ole syyllistää minkäänlaisia somekäyttäjiä. Kyseessä on vain oma tajunnanvirtapohdinta:)
Loppuvuodesta tapasimme erään ihmisen, jolle status sosiaalisessa mediassa oli ensisijaisen tärkeä, ja se määritteli myös lyhyttä yhteistä aikaamme kiusallisuuteen asti. Hän oli kasvanut melko erilaiseen kulttuuriin, eikä oikein osannut lukea paikallisia tapoja, mutta reissumme fokus hänellä oli ehdottomasti se, että se näyttää hyvältä somessa.
Tapaus ei ollut ainoa laatuaan; usein ihminen haluaa elämänsä näyttävän mahdollisimman hyvältä eri media-alustoilla ja se onkin verrattain helppoa. Kaikkihan me tätä jossakin määrin harrastamme, koska tämä somekulttuuri on sellaiseksi muodostunut. Toki kyse voi olla siitäkin, että haluaa tietoisesti levittää enemmän hyvää mieltä, luoda tietynlaista imagoa ja sisältöä, eikä kenelläkään todellakaan ole mitään velvollisuutta jakaa henkilökohtaisia asioitaan tai ongelmiaan koko maailmalle. Ihmisillä on myös täysi oikeus jakaa ilon aiheitansa, olivat ne mitä tahansa.
Joissain tapauksissa ihminen saattaa kuitenkin pakonomaisesti suoltaa täydellisyyttä eetteriin "sijoittumisen" ja ympäriltä huokuvan paineen vuoksi. Eräällä tutulla oli taustalla se, että häntä oli aiemmin kiusattu, ja halusi ikään kuin näyttää muille, että elämä on täydellistä ja hyvin menee, vaikka totuus olikin välillä toinen. Ymmärrän tavallaan nämä lähtökohdat, enkä ole näiden asioiden kohdalla itsekään viaton.
Varjopuolena näistä asioista saattaa tulla eräänlainen riittämättömyyden ja tyhjyyden kierre, sekä itselle että muille. Joskus tällainen toiminta vie fokusta jostakin, mitä ei ehkä halua kohdata.
Jokaisella on toki itsellään tietynlainen vastuu siitä, minkälaisten asioiden antaa itseensä vaikuttaa, minkälaisia paineita itselleen luo ja minkälaista sisältöä seuraa. Se vaikutteiden ottaminen vaan voi lopulta tapahtua aika huomaamatta tässä sisällön ylitarjonnan maailmassa, jossa oman sometilin menestymiseen tarvitaan aina parempaa, kauniimpaa ja ylivoimaisempaa sisältöä.
Mutta sitten toiseen ääripäähän ja otsikon aiheeseen; onko ihmistä enää olemassa sosiaalisen median ulkopuolella? Tunnetko ketään, joka ei käytä edes viestipalvelimia?
Suurin osahan meistä varmasti sijoittuu tämän kömpelösti asettelemani some-janan keskivaiheille enemmän, kun kumpaankaan ääripäähän.
Itselläni on tasan yksi kaveri, joka on vain whatsappin varassa, samoin kun vanhempani. Isovanhempani käyttävät vain peruspuhelimia, joilla voi soittaa ja lähettää tekstareita. Muut kaverit ja ystävät ovat vähintään fb:ssa, jotkut toki useammassakin sovelluksessa.
Koen silti, että nämä medioiden ulkopuolella olevat ihmiset ovat mitä suuremmassa määrin ihmisiä ja olemassa! Yritän myös olla painostamatta heitä someen. Whatsappin saimme vanhemmille ylipuhuttua kustannustehokkaana vaihtoehtona tekstareille :p
Näiden alustojen myötä minulle ja ehkä monelle muullekin teistä, on tullut myös paine jakaa elämänsä käänteitä, reissuja ja esimerkiksi käden töitä tai taidetta someen. Mutta onko aivan kaikkea jaettava ja onko matka, käsityö, taide tai harraste täysin yhdentekevä tai arvoton, jos siitä ei laita todisteita mihinkään?
Minä esimerkiksi soittelen kanneltani usein omaksi ilokseni, mutta jotkut ihmiset eivät usko minun tekevän näin, koska en ole ottanut asiasta videota someen :D Samoin on tulipoi-harrastukseni kanssa - minulla on kyllä kasapäin videoita näistä lempiharrastuksistani, mutta en ole niitä jakanut enkä ehkä koskaan jaakaan mihinkään. Maalauksia ja piirustuksiakin kertyy joskus pöytälaatikkoon ilman, että kukaan niitä näkee, vaikka ne olisivatkin mielestäni ihan onnistuneita.
Okei, yksi syy on perfektionismi, mutta en tiedä, haluanko esiintyä näiden harrasteiden puitteissa somessa tai yhtään missään. Olen nuokin poi-pätkät kuvannut lähinnä omien kehityskohtien hiomiseksi. Maalaaminen ja piirtäminen taas on itselleni terapiaa, josta en kaipaa enkä tarvitse minkäänlaista palautetta.
Mielestäni ihmisellä on hyvä olla harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita, joista nauttii ilman, että siihen liittyy minkäänlainen raportointipakko. Aiemmin sellainen oli, mutta olen opetellut siitä tavasta erikseen pois.
Tämä ns. vahvistamisen tarve voi toimia myös haitallisesti käänteisenä; eikö olekin ikävä tunne, jos jakamasi julkaisu ei saa mitään reaktiota? Jos mielestäsi hienoin ikinä tekemäsi taideteos tai ottamasi kuva saa vain murto-osan "normaalista" tykkäysmäärästä? Eikö niin, että alunperin arvokkaana pitämäsi kuvan arvo alenee sitten omissakin silmissäsi, että ei kai tämä nyt sitten niin hyvä olekaan? Vaikka se johtuisikin "vain" siitä, ettei julkaisu ole osunut johonkin typerään algoritmiin.
Myös parisuhteeni käänteet olen pitänyt pääosin poissa somesta ♥ Toki välillä tulee yhteisiä juttuja jaettua, mutta omaan silmääni aivan jatkuva julkinen suhdehehkutus (tai kriiseily) on äärimmäisen kiusallista. Voi toki olla, että jälkimmäisellä löytyy vertaistukea, mikä on toki somen ehdoton hienous. Silti kannustan ihmisiä harkitsemaan, mitä julkaisee ja mitä ei.
Sosiaalisesta mediasta (eli minun tapauksessani lähinnä Fb ja Instagram) lähteminen on myös usein käynyt mielessäni, mutta olen päätynyt toistaiseksi pitämään vain taukoja ja poistamaan sovelluksia puhelimestani viikoksi tai pariksi. Tauot havainnollistavat, miten pahasti älylaitteiden aika orjuuttaa. Kuitenkin, vaikka välillä poistankin sovelluksia puhelimesta ja pidän taukoja, palaan aina ennen pitkää samaan scrollailu-kierteeseen, mikä ärsyttää.
Myös se ahdistaa, ettei somessa ikään kun voi olla kovin rennosti, vaan pitäisi jatkuvasti tuottaa sisältöä pitääkseen seuraajia ja pysyäkseen kärryillä kaikesta.
Eläinten sijaiskotiryhmät toistaiseksi pitävät meikäläisen Fb:ssa, muutoin olisin sieltä jo varmasti lähtenyt. Insta taas on ainoa alusta, jossa tulee jaettua ja seurattua minkäänlaista luovaa ja seuraan siellä mielelläni esim. lempibändejäni ja kuulen keikoista jne. Tämä blogi nyt roikkuu tavan vuoksi mukana, ja siksi että tänne saa suollettua juurikin tällaista pidempää tekstijargonia, kun inspis iskee.
Olen yrittänyt myös pureutua TikTokin maailmaan, mutta ei mulla yksinkertaisesti ole siihen aikaa, vaikka ideoita olisikin paljon :D Tässä alla on varsin täydellinen kuvaus tilanteesta:
Mutta välillä itsensä täydellinen "kadottaminen" digitaalisesti houkuttaisi. Tuntuuko kenestäkään muusta ikinä samalta?
Olen myös ikään kuin varautunut siihen, että joku päivä nämä somealustat vaikka häviävät tai tulee jokin muu katastrofi, joka katkaisee somettelut. Haluan, että sosiaalinen elämäni ei ole niistä kiinni enkä koe vieroitusoireita, mikäli joudun (tai pääsen) elämään ilman somea.
En myöskään ole toistaiseksi kiinnostunut tekemään videoita, joita monet sovellukset vaativat, joten uskon tippuvani kelkasta ehkä piankin :p
Ciscon tekemän tutkimuksen mukaan vuonna 2022, 82% kaikista verkon sisällöistä tulee olemaan videosisältöjä. Tämä osoittaa selkeästi, kuinka tärkeää on alkaa tuottamaan videosisältöjä pysyäkseen sosiaalisessa mediassa tehokkaasti mukana.
-folcan.fi
Somen haastavuus liittyy myös nimenomaan siihen sosiaalisuuteen, jota kaikki eivät syystä tai toisesta kaipaa lisää, ainakaan mediamuodossa. Some voi olla myös todella ikävä paikka varsinkin nuorelle ihmiselle.
Erityisen ristiriitainen paikka se voi olla herkälle ihmiselle; mua itseäni ei onneksi ole somessa juuri kiusattu, mutta on ollut esimerkiksi tilanteita, joissa mun elämäntapoja ja arvoja on vähätelty, jopa tutun ihmisen toimesta. Asioista voi aina keskustella ja toki siihen pitää olla valmis, ja suurin osa tutuistani osaakin onneksi keskustella täysin asiallisesti erilaisista mielipiteistämme huolimatta ♥ Itseään voi ilmaista monin tavoin ja piikikäs, ilkeä ja itseään korostava tapa ei tee kenestäkään fiksumpaa.
Piirreltiin eräs päivä kaverin kanssa. Ihan kynällä ja paperille. Teki hyvää!
Ylikuormitus on välillä todellinen, kun joka ikisestä väylästä pukkaa viestiä ja ilmoitusta, vaikka mullakin on suurin osa vaiennettuna. Onneksi elämässäni ei enää ole ihmisiä, jotka hermostuvat mun oman ajan, tilan ja etäsyyden tarpeesta, mutta kaikenmaailman sovelluksiin voi liittyä myös sellainen täysin turha velvollisuuden tunne käytettävissä olon suhteen.
Ethän ole ihminen, joka vaatii muilta jatkuvaa tavoitettavuutta?
Someen sisältyy myös todella monipuolinen väärinkäsitysten riski verrattuna face to face-kanssakäymiseen. Ihmissuhteita voi karsiutua sosiaalisen median myötävaikutuksella. Joskus ihmisen ns. todelliset karvat tulevat esiin somen kautta, hyvässä ja pahassa tai ihmiset muuten vain huomaavat, että ovat väärässä seurassa. Tämä toki on sitten enemmän palvelus.
Monet jättävät menemättä someen, koska haluavat suojella tietojaan ja yksityisyyttään. Tämä on varsin ymmärrettävää ja huoli on aiheellinen. En halua edes ajatella miten paljon ylimääräistä tietoa minusta on eri tahoilla. Täytyy myöntää, että olen asiasta hiukan vähemmän huolissani, kun ehkä pitäisi...
Olen ylipäänsä kaikkea muuta kuin täydellinen ja fiksu sosiaalisen median käyttelijä, mutta aina näissäkin asioissa voi kehittyä.
Mietin usein, onko elämä seesteisempää ja rauhallisempaa niillä, jotka eivät käytä aikaansa somessa. Saavatko he enemmän aikaan? Onko heillä parempi keskittymiskyky? Miten yhteydenpito kavereihin toimii, pääseekö kaikkialle mukaan vai jääkö joissain asioissa ulkopuolelle? Miten korona-aika on tähän vaikuttanut?
On outoa, miten vähän aikaa sitten meillä ei edes ollut koko somea ja silti tämä aihe jotenkin yliromantisoituu ja dramatisoituu pään sisällä.
Mitä mieltä olet - jääkö ihminen jostakin paitsi, kun ei ole sosiaalisessa mediassa? Kuulisin myös kokemuksiakin aiheesta.
Sosiaalisen median käyttöä ja sen vaikutuksia tulee itsekin säännöllisesti pohdiskeltua, ja ns. someahdistus on varsin tuttua. Olen kerran tehnyt sen, että poistin kaikki sosiaalisen median tilini, ja sillä hetkellä se oli tismalleen sitä mitä tarvitsin. Myöhemmin näiden palveluiden pariin on tullut palattua erinäisistä syistä, mutta en ole jaksanut enää uudelleenrakentaa minkäänlaista "brändiä". Ja se on tavallaan ollut helpotus. Kun kaikki seuraajat hävisivät tilien poiston myötä, niin samalla hävisi (tai ainakin pieneni) myös paine siitä, että minulta odotettaisiin jotain.
VastaaPoistaOlen ollut aika levoton sielu, ja muuttanut paljon paikkakunnalta toiselle. Facebookiin päätin liittyä takaisin, koska koin sen aikaisemmin hyvänä kanavana löytää kiinnostavia tapahtumia, ja uudella paikkakunnalla kaiken ollessa vierasta se oli vain helppo tapa yrittää kotiutua. Uudella tililläni on noin 20 kaveria (lähinnä sukulaisia), jotta profiili olisi edes jokseenkin uskottava, ja pääsisin mukaan erilaisiin ryhmiin, joissa voisi olla jotain saumaa yrittää tutustua ihmisiin. Toistaiseksi tulokset ovat olleet heikohkot :D
Instassa seurailen paljolti erilaisia taitelijoita ja haen sitä kautta inspiraatiota omiin puuhasteluihin. Itse jaksan päivitellä aika harvakseltaan, mutta harvoista päivityksistä huolimatta huomaan silti monesti että teen päivityksiä enemmän muille, kuin itselleni. Huomaan myös, että jokainen aamuni alkaa ja iltani päättyy puhelimen pläräilyllä, vaikka tiedän, ettei uutisfiidissäni ole muuta kuin mainoksia, ja mummon jakamia, 10 vuotta vanhoja meemejä. Tästä pläräilystä haluaisin päästä eroon.
Jos mietin omaa instagramiani tai instagramkäyttäytymistäni, niin musta tuntuu että profiilini on enemmän tai vähemmän miellekartta-tyyppinen katsaus siihen, kuka mä oon tai haluaisin olla. Vaikka kaikki kuvat onkin ns. aitoja hetkiä elämästä, niin myönnän kyllä että sekaan mahtuu myös kuvia, jotka luovat mielikuvia. "Tätä mä haluaisin olla". Esimerkiksi, mulla on kuva yrttiseinästä, jonka rakensin pari vuotta sitten, mutta todellisuudessa yrttien pitäminen hengissä on ihan supervaikeaa. Musta ois aivan ihanaa, jos mulla ois ympäri vuoden tai edes kesäisin tuoreet yrtit seinällä roikkumassa mistä voisin napsia niitä suoraan käyttöön, mutta mun viherpeukalolla kuivahtaneita tai ylikasteltuja kasveja saa olla vaihtamassa useita kertoja, ja tällä hetkellä mun "yrttiseinällä" roikkuu kaikkea random-keittiösälää. Mutta keväällä aijon silti taas yrittää! Ehkä myös instagram toimii mulle, ainakin jossain määrin, kanavana, jonka avulla yrittää löytää samanhenkisiä ihmisiä samantyyppisillä kiinnostuksen kohteilla.
Mulla on myös yksi ystävä, joka ei koskaan ole ollut somessa (whatsappia kyllä käyttää), vaikka hänellä olisi kyllä ns. "kaikki valmiudet" somen valloittamiseen: näyttävä nainen, upea, instagram-kelpoinen koti, ja ylipäätään elämä josta saisi paljon kiinnostavia paloja poimittua. Mutta hän ei ole ikinä edes harkinnut someen liittymistä. Se on jotenkin tosi ihailtavaa. Musta tuntuu myös, että se on yksi syy miksi me ollaan niin hyviä ystäviä pitkästä välimatkasta huolimatta: hän ei koskaan oleta, että tietäisin hänen kuulumisensa somen perusteella ja toisinpäin. Yhteydenpidon eteen kummankin on nähtävä vaivaa. Ja se tuntuu ehkä juuri siksi paljon syvemmältä.
Pahoittelen ylipitkää kommenttiani, todentotta lähti nyt rönsyilemään.
VastaaPoistaMyös mun puoliso poisti facebook- ja instagram tilinsä sekä myös Whatsappin vuosi (vai joko siitä on kaksi?) sitten. Hän on kokenut sen myös todella hyväksi ratkaisuksi, koska some tarjoili hänelle lähinnä vain taistelukenttiä erilaisten poliittisten- tai muuten tunteitaherättävien aiheiden parista. Ja se on vaikuttanut positiivisesti myös muhun itseeni, kun meidän aamut ei oo enää alkaneet sillä saarnalla kuinka joku on taas urpoillut jossain ja kuinka maailma on pilalla. Vaikka älypuhelimille on monenlaisia viestintäsovelluksia tarjolla, niin toi Whatsappista poistuminen on kuitenkin selkeesti aiheuttanut sen, että harvempi ihminen enää jaksaa pitää yhteyttä. Ne parhaimmat ystävät ovat nähneet sen vaivan, että latasivat sovelluksen jota puolisoni mieluummin käyttää (Signal, joka ei kerää käyttäjästä ylimääräisiä tietoja Whatsappin tapaan), mutta moni on vain antanut olla. Toisaalta, puolisoni viihtyy paljon omissa oloissaan ja muutama kaveri on ihan riittävästi, joten hän ei ole ollut asiasta moksiskaan, eikä aijo palata whatsappin käyttöön. Itse en uskaltaisi tehdä samaa.
Mä oon monesti miettinyt sitä, että kuinka ihmiset tänä päivänä oikeen tutustuvat toisiinsa ja luovat ystävyyssuhteita. Monta kertaa paikkakuntaa vaihtaneena, tuntuu että tää aihe on aina vaan ajankohtainen. Jos mietin aikaa ennen koronaa, niin musta tuntui monesti että ihmiset tulivat harrastuksiin kaverin kanssa, ja yksinään pyörivän tyypin on ollut hankala tuppautua mihinkään väliin. Vähän paikkakunnasta riippuen ihmiset on suhtautuneet vaihtelevasti siihen, jos esimerkiksi baarin vessassa tai keikoilla alat jutella random-tyypille, ja jos juttu on lähtenyt luistamaan niin usein tällaiset baarituttavuudet ovat jääneet vain sen yhden illan tutuiksi.
Tämä korona-aika onkin ystävyyssuhteiden luomisen kannalta ihan oma lukunsa, kun ylipäätään kotoonta poistuminen tai minkäänlainen kontaktin ottaminen vieraaseen henkilöön on vähintäänkin epäilyttävää. Siinä sosiaalisen median rooli korostuu. Muiden touhujen seuraaminen, tai facebook-ryhmien keskusteluihin osallistuminen luo edes illuusiota siitä, että ei ole yksin, ja tällä hetkellä se mahtaa olla omalla kohdallani yksi painavimmista syistä miksi siellä somessa tulee roikuttua.
Aloitin viime vuoden lopulla, vuosien tauon jälkeen, päiväkirjan kirjoittamisen. Ihan perinteisesti kynällä muistikirjaan. Olen ilokseni huomannut, että päiväkirjan kirjoittaminen on omalla kohdallani auttanut sen tunteen kanssa, että ihan kaikkea ei tarvitse someen jakaa. Joskus tunnepuuskissaan on itsellänikin saattanut tulla hieman yli-jaettua oman elämän sisältöä, toisaalta vertaistuen toivossa, mutta toisaalta myös ihan vain jotta asian saisi purettua. Mutta päiväkirjan myötä olen huomannut, että yllättävän iso kivi vierähtää sydämeltä ihan vain silloinkin, kun tunteensa on kirjoittanut paperille sanoja säästämättä, ja laittaa sitten kannen kiinni.
En tiedä vastasinko lopulta yhteenkään kysymyksistäsi ajatusvirran lähtiessä rönsyilemään, mutta tuli vielä lopuksi mieleen kirjavinkki, jos tykkäät lukea ja jos opus ei vielä ole käsiisi sattunut. Luin itse tässä vähän aikaa sitten Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt, joka nosti esiin paljon samoja kysymyksiä sosiaalisen median ympäriltä mitä itsekin nostit esille, sekä pohdintaa niiden ympäriltä. Kirja käsittelee loppuun palamista monelta kantilta, mutta sosiaalisen median aiheuttamalle uupumukselle on annettu kirjassa varsin reilusti sijaa.
Oikein kivaa saada pitkiä kommentteja :D Hyvä, että innostuit pohdiskelemaan!
PoistaTuo on itsellekin tuttua, että päivittää ikään kuin muille enemmän kun itselleen. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, kun kuitenkin lähtökohtaisesti haluaa ajatella näitä sometilejä vuorovaikutteisena. Mä ihan järkytyin yksi päivä, kun lueskelin henkkoht journaliani, ja vertasin sitä näihin mun blogiteksteihin :D Ihan kun eri ihminen kirjoittamassa, toisaalta jos suoltaisin tänne samanlaista tekstiä kun journaliin, tätä tuskin kukaan jaksaisi lukea... Mukava kuulla, että säkin olet löytänyt voimaa päiväkirjan kirjoittamisesta :)
Hyvä pointti tuo, että somen ulkopuolisiin ystävyyssuhteisiin tulee tietyllä tapaa nähtyä enemmän vaivaa. Tuohon käänteisenä voisin mainita, että sitten taas joidenkin kavereiden kanssa se yhteydenpito voi käydä välillä vähän turhankin kuormittavaksi, kun koko ajan tulee jotain meemiä ja vitsiä eri viestipalvelimista :D Voisin kuvitella, että monilla nuoremmilla se on tällaista. Tai sitten jos jatkuvasti avaudutaan ja jutellaan somen kautta, niin livenä voikin olla vähemmän puhuttavaa tai tulee enemmän toistoa. Suurin osa omista ystävyyssuhteistani on kyllä onneksi ihan tolkun mitoissa tämän asian suhteen.
Tuo "maailma on pilalla" on kyllä vähän munkin ongelma, tästä syystä olen vähentänyt uutisten ja fb-feedin scrollailua ja se on ollut täysin oikea ratkaisu itselleni. Median tapa pelotella ja uutisoida klikkien toivossa vituttaa suunnattomasti. Uppoan mielelläni pumpuliin, tulkoot joku erikseen kertomaan, jos voin mennä tekemään jotain sodalle tai koronalle :'D
Kiitos kirjasuosituksesta, laitoinkin sen jo kirjanmerkkeihin :)
Todella kiintoisa aihe ja olit todella monipuolisesti lähtenyt tätä käsittelemään.
VastaaPoistaOlen itsekkin pohdiskellut somen merkitystä itselleni ja vaikutuksia omaan mieleeni ja ihmissuhteisiini. Olen itse sen verran laiska, etten jaksa stressata seuraajamääriä tai sitä, montako kuvaa vuodessa julkaisen instagramiin. Toki aina yksittäiset kommentit muilta seuraajilta aina piristää mieltä ja tulee sellainen olo, että jotain kiinnostaa mun höpinät tai julkaistut kuvat. Mutta onneksi omat seuraajamäärät joka puolella on sen verran pieniä, ettei ole ns."noussut hattuun" ja kokisin mitenkään paineita siitä mitä teen.
Sosiaalisen median plussat: Esimerkiksi facebookissa erilaiset vertaistukiryhmät ovat antaneet minulle vuosien varrella todella paljon tietoa helposti eri aiheista kuten alkoholismista, lastenhoidosta, mielenterveysasioista, eroasioista jne. Ne on toimineet vaikeissa elämäntilanteissa hyvänä tukiverkkona mitä minulla ei muuten olisi ollut. Facebookin kautta näen myös sellaisten ihmisten kuulumisia, joita arjessa ei muuten näe pitkän välimatkan takia tai elämän hektisyyden takia ja minut tekee onnelliseksi se kun näen, että ihmisillä menee ainakin näennäisesti hyvin :)
Instagrami toimii puolestaan itselle myös inspiraation lähteenä monilta osin ja kyllä se vähän kasvattaa omaa itsetuntoa jos onnistuu nappaamaan jopa itsestä siedettävän kuvan ja se saa vielä muiltakin hyväksyntää ja kannustusta. Whatsapp puolestaan toimii mulla täysin viestintä välineenä perheen, sukulaisten, ystävien ja koulun opettajien välillä ja joukossa on myös muutama vertaistukiryhmäkin.
Sitten päästään niihin miinuksiin: Siinä missä some saattaa toimia itsetuntoboosterina, toimii se myös vielä tehokkaammin sen latistajana ja huomaan tämän vaikuttavan itseeni todella paljon. Kauniit kuvat hyvin treenatuilla vartaloilla ja omaan silmään hyvännäköisen tyylin omaavat saavat myös itselleni tunteen, että olen ruma, raskausarpien täyttämä oksettava rantapallo, joka sulautuu harmaaseen massaan. Ja tätä vertailua tapahtuu aivan huomaamattani ja jossain kohtia havahdun siihen että nyt mennään taas oman itsetunnon kanssa todella synkissä vesissä.
Monissa vertaistukiryhmissä olen myös harmittavasti saanut kokea senkin puolen, että kertoessani omista haasteistani, ei siihen ollakkaan vastattu juuri ollenkaan tai tuki jota olisin kaivannut en sitä saanut. Esimerkiksi whatsappin vertaistukiryhmistä olen muutamista joutunut lähtemään pois kun tietyt henkilöt ovat saaneet toistuvasti tukea kaikilta ja itsekkin olen todella paljon tukenut muita ja sit kun olen itse kaivannut sitä tukea, en ole sitä saanut. Tämä on saanut todella huonon ja yksinäisen tunteen itselleni aikaiseksi.
Facebookissa puolestaan erään läheisen sukulaisen käytös harmittaa todella usein. Kun hän laittaa jonkun julkaisun mihin todella moni kommentoi hän reagoi toistuvasti kaikkien muiden kommentteihin paitsi minuun ja olen siitä monesti pahoittanut mieleni todella paljon. Syy voi toki olla ihan inhimillinen "kommentti mennyt ohi" mutta kun tämä reagointi toistuu lähes joka kerta kun minä kommentoin hälle jotain, on se saanut mulle sen tunteen et vihaako kyseinen sukulainen minua jostain syystä tms.
Ja itseä ärsyttää syvästi myös se aika mikä tuohon someen kuluu ja olenkin tietoisesti toisinaan heittänyt kännykän jonnekkin kauas kirjahyllyyn, jottei se olisi toistuvasti käsissäni.
Yhteenvetona some on hyvä, inspiroiva ja ihmiset yhteentuova asia, mutta väärin käytettynä ja hallitsevana ominaisuutena se voi vahingoittaa todella paljon omaa mieltä ja jaksamista. En olisi moneen teihin blogimaailman tyyppeihinkään koskaan tutustunut jollen tätä käyttäisi ja se on yksi näistä rikkauksista ^_^
Se on kyllä ehdottomasti somen hyviä puolia, että saa juttukavereita, kuten tämä meidänkin pieni blogiryhmä :)
PoistaIhan samoilla linjoilla olen noista itsetuntovaikutuksista. Kyllähän kaikki jossain määrin haluavat ja tarvitsevat sitä hyväksyntää myös ulkopuolelta, se on ihan luonnollista ^^ Täytyisi opetella vaan suodattamaan ja olemaan ottamatta henkilökohtaisesti juuri mitään, mitä somessa tapahtuu ja kuten sanoitkin, olemaan vertaamatta itseään muihin. Nuo alustat ovat monessa mielessä vähän epämääräisiä ja epäluotettavia.
Itselläkään seuraajamäärät eivät ole mitään tähtitieteellisiä enkä tienaa sosiaalisella medialla, joten tuo on ihan totta, ettei ole sellaista paniikkia ylläpitää tiliä päivittäin tai edes viikottain. Mulla ei myöskään ole mitään hajua, päivitänkö liikaa tai liian vähän esimerkiksi stooreja :D Yhden kaverin mielestä olen hyvin aktiivinen, niin siitä päättelin, että hanoja voisi välillä laittaa hiukan pienemmälle. Itseäni ei toisaalta haittaa ollenkaan ihmisten päivittäiset kuulumiset stooreissa, mikäs siinä.
En tiedä miksi, mutta mua joka kerta hävettää laittaa naamakuviani mihinkään, vaikka niitä on kiva katsella muilta. En tiedä johtuuko se siitä, että entiset kaverini harrastivat hiukan ns. slutshamingia, kun aikanaan aloitettiin Jennin kanssa kuvailuharrastus. Eihän noista pitäisi välittää, kun ei se ole keneltäkään pois. Katsokoot muualle :'D Sä et todellakaan ole mikään oksettava, vaan upea ♥
Onpas ikävän kuuloisia vertaistukiryhmiä tullut sulla vastaan. Noista kannattaakin ottaa hatkat mahdollisimman pian, jos ihmiset vaan leiriytyvät johonkin omiin kuppikuntiinsa. Noissa ryhmissä on kyllä just se, että moni saattaa vain vilkaista jonkun viestin ja sitten ajatella vaikka pienessä kiireessä, että kyllä joku muu varmasti tuohon vastaa, ja sitten kun kaikilla on sama mentaliteetti, niin jotkut viestit vain jäävät leijumaan sinne. Oon myös yhdessä chatissa, jossa välillä on just tuota ongelmaa ja sitten joku aina turhautuu (esim.minä):DD
Sukulaisesi käytös kuulostaa myös todella ikävältä. Tuon kanssakäymisen kuuluisi olla kuitenkin vuorovaikutteista, ja varsinkin jos tuo on toistuvaa, ehkä antaisin itse vaan olla. Mulle itselleni tulee nykyisin aika voimakas vastareaktio, jos koen olevani jollekin itsestäänselvyys. Muistan, kun yksi entinen kaveri joskus sanoi että "pah, vaan Suvi ja yksi toinen on tykänneet tästä mun julkaisusta, säälittävää". En sitten tykännyt jatkossa, kun ei kerran kelpaa :'D
Ei nyt tarvitse maata jalkojeni alla palvoa, mutta aistin aika herkästi tiettyjä asioita ja haluan tasa-arvoista kohtelua muiden kanssa. Toivon että olen myös onnistunut antamaan sitä. Sinäkin todellakin ansaitset parempaa ♥ Joskus tottakai viestit jäävät itseltä huomaamatta ja se aina nolottaa, mutta on inhimillistä tässä informaatiotulvassa, mitä joka puolelta tulee.
Ikävä kuulla että sinä ja Jenni olette moista joutuneet kokemaan -_- Teidän yhteiskuvia on ollut tässä vuosien saatossa ilo seurata ja kuvista välittyy teidän yhteys- molemmat tietää mitä toinen kuvilta haluaa. Tai ainakin sellainen tunne niistä on välittynyt :)
PoistaJoo oon ottanut tietoisesti etäisyyttä tähän tuttavaani, on vain vähän haastavaa kun haluaisi tulla kyllä toimeen kun on veljeni vaimo -_-
Oon ihan samoilla ajatuksilla kulkeva: haluan myös muilta ympäriltä olijoilta edes osittain samankaltaista käytöstä. Esim mikä monesti harmittaa on juuri se kriisissa/haasteissa tukeminen, mä oon se joka tukee, kannustaa ja tsemppaa, saan jopa muilta aina kommenttia siitä "ihanaa kun oot niin hyvänä tukena, sä aina jaksat kannustaa yms.", mutta todella monen kohdalla saan harmistua siitä et sit kun olisi mun vuoro saada sitä tukea niin huomaan ettei vierellä ole ketään. :( Vaikka blogin puolella olen paljon avautunut omista negatiivisista tunteista ja kokemuksista, olen oikeessa elämässä sellainen, että hyvin hyvin harvoin kellekkään sanon miten mulla oikeesti menee, eli ei ole edes siitä kiinni, että olisin ns.valmiiksi jo kuormittanut läheisiäni ongelmillani liikaa. Ihmissuhteet on haastavia.
Kiitos kauniista sanoista :)
PoistaToi on kyllä niin kilttien ihmisten kirous, tiedän mistä puhut; apua kyllä otetaan monella taholla vastaan ja kaadetaan draamat niskaan, mutta sitten kadotaan kun pieru saharaan tai jopa syyllistetään, kun toisilla on vaikeaa. On myös ollut tilanteita, jossa auttaa toista paljonkin, ja sitten saa todistaa, että tämä myöhemmin kiittelee auliisti kaikkia muita avusta, mutta itse jää niiden kiitosten ulkopuolelle ja saa olla itsestäänselvyys. Periaatteessa kissa kiitoksella elää, mutta periaatteessa myös siinä näkee, onko arvostus molemminpuolista vai ei. Usko ihmiskuntaan murenee kyllä välillä :'D