sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Kummituinen

"Kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi, 
 etkös pelkää, ihmisparka?"



Tunti jos toinenkin on tullut hiljattain vietettyä wanhojen aavetarinoiden merkeissä. Miten mikään voi olla näin koukuttavaa! Kirjaston varauslistallanikin on kaikenlaista kotimaan myyttikirjallisuutta niin, että tuskin ehdin kaikkea varausajan puitteissa edes lukemaan.
Olen kuunnellut netin kautta mm. kuunnelmia omituisista tapahtumista, sekä toki selaillut foorumeita ja artikkeleita pilvin pimein, mutta ei mikään silti vedä vertoja vanhalle kunnon kirjalle ^^

Tämän Suuren suomalaisen kummituskirjan ostin ihan omaksi. Bongasin tämän paristakin blogista, ja sisällysluettelo aiheutti liikettä ruhooni.
Kaikki postaukseni lainaukset ovat kirjasta.



Nämä tarinat ovat kiehtovia, jotkut karmivia, ja paikoin sydäntäraastavan surullisia! On tässä useampikin kyynel tirahtanut, vaikka minua lämmittääkin se, että kuolema nähdään tällaisissa kertomuksissa luonnollisena osana elämää, kuten esimerkiksi etiäiset ja kuolleiden vierailutkin. Rakkaus jatkuu tämän todellisuuden tuolla puolen.

"Erään sotilaan äiti kuuli pyykkiä pestessään äänen: "Älä sure, äiti, ei pidä surra. Minun on hyvä olla, minua ei enää ole". Tuo ääni tuli pojan kaatumishetkellä."

"Vanha isäntä joi kahvia ja kysyi tyttäreltään, että ketä tuo valkoinen porotokka ulkona odottaa? Tytär ei nähnyt mitään, mutta hetken päästä isänsä siirtyi rajan toiselle puolen."

"Oltiin evakkona, kun isä joutui sairaalaan leikattavaksi. Kymmenen maissa illalla tuli isä valkeissa vaatteissa sanomaan, että älkää pelätkö, mutta minä en palaa enää. Eikä hän palannut."


Pohdin tätä samaa aina välillä; vaikuttaa siltä, että tällaisia tapauksia ja kokemuksia on ollut aikanaan runsaastikin. Johtuiko se siitä, ettei "yliluonnollista" niin pelätty, vaan tuonpuoleinen ja kuolema nähtiin arkisempana asiana? Siitä, että ihmisiä oli vähemmän, he elivät tiiviimmissä yhteisöissä, tai he olivat vastaanottavaisempia näiden asioiden suhteen? Teknologiaa ja kaiken maailman häiriötekjöitä ei ollut tässä määrin?

Tiedän kyllä, että näitä on edelleen - jopa omassa lähipiirissäni. Ehkä tällaisten tapahtumien julkisempi raportointi on vähentynyt, kun leimataan hulluksi ja henkisyys ylipäänsä tuntuu vähentyneen.

En näe mitään syytä olla uskomatta näihin tarinoihin. Noissa sota-ajan kertomuksissakin on kymmeniä, satoja, ehkä tuhansia samankaltaisia tarinoita eri puolilta Suomea siitä, miten läheisen kuolema tai haavoittuminen on aavistettu, nähty tai koettu.
(No, sota-ajat toki olivat oma lukunsa jo siinä mielessä, että kuolema oli koko ajan läsnä jollain tavalla, ja mielialat virittyneitä.)


"Jotkut talon väestä olivat valveilla, kun ikkunaan koputettiin. Talon isäntä ajatteli irvileukanaapurin taas kerran pelleilevän. Tai sitten hirret vain paukkuivat.

Mutta myöhemmin yöllä kuului uusi ja edellistä voimakkaampi, tällä kertaa myös toistuva koputus. Nyt käytiin katsomassa ulkonakin, näkyykö jälkiä, mutta mitään ei näkynyt. Joku jo arvaili, että kyse olisi jonkun kaatumisesta - talosta oli nimittäin sodassa peräti viisi poikaa ja lisäksi kolme vävyä.

Yöllä kahden jälkeen tuli taas uusi koputussarja niin voimakkaana, että ikkunalasit tuntuivat tulevan sisään. Tunnelma oli pelokas, mutta kun jatkoa ei seurannut, mielialat tasaantuivat.

Parin päivän päästä tuli viesti, että kaksi talon pojista oli kaatunut. Myöhemmin kuultiin, että kaatumiset olivat tapahtuneet täsmälleen samaan kellonaikaan, kun koputukset."


Itselläni on hyvin vähän mitään mainittavia saati mehukkaita yliluonnollisia kokemuksia plakkarissa. Se on enimmäkseen hyvä juttu, koska vaikka kylmiä väreitä selkäpiissä välillä rakastankin ja tiedostan vahvasti muidenkin ulottuvuuksien olemassaolon, niin saan kyllä halvauksen, jos homma käy liian ilmeiseksi!

Asuntoni on aina kylmä, ja joskus yksin ollessani heräsin kummalliseen tunteeseen ja sitä seuraavaan selkeään yskäisyyn. En kauheasti nukkunut sinä yönä. 
En puhunut asiasta kenellekään (eksääni lukuunottamatta, joka piti minua seonneena), mutta myöhemmin luonani yöpynyt ystäväni kertoi kuulleensa askeleen tapaisia ääniä - ja ikään kuin yskäisyn korvansa juuresta! Olin ratketa liitoksistani.
En tiedä mistä tuossa on kyse, ja ilmiö ei ole hiljattain toistunut.

Hämeenlinnan vanha vankila on ainut paikka, missä olen yllättäen kokenut painostavan ja ahdistavan tunteen, sekä eräänlaista "pistelyä" päässäni. Samaan aikaan kaverini tuli toisesta huoneesta sanomaan, että täällä on varmasti jotain henkiä, ja poistuimme yhteistuumin paikalta.

Pari "enneunta" on myös plakkarissa, ehkä omituisimpana vuoden 2004 tsunami, joka ei liittynyt varsinaisesti itseeni mitenkään. Edellisyönä näin hyvin yksityiskohtaista unta suuresta aallosta, joka peitti kaiken alleen. Hiukan kummastutti katsella uutisia seuraavana päivänä...


"Kummitus on suomen kielessä vanha sana. Se on samaa sanaperhettä kun vaikkapa kumma tai kummallinen, ja kummitukset ovat ovat ennen saattaneet tarkoittaa monenlaisia outoja tai kummallisia asioita. Meillä on yhä sana "kummajainen", ja vanhoista murteista löytyy myös kaunis sana "kummituinen".


Löytyipä mahtavia luolia ihan kotinurkilta ♥



Kaikenmaailman harmaat ja valkeat rouvat sekä neidot toistuvat aavetarinoissa ja näyissä eri puolilla Suomea. Joissakin paikoissa tiedetään tapahtuneen jokin tragedia, ja joissakin vain arvellaan. Tarinat saavat väriä ja uusia muotoja niiden kulkiessa eteenpäin.

Näistä pitkän valotusajan kuvista tuli ihan lemppareitani

Suunnitelmissani on sekä hamstrata lisää aiheeseen ja ylipäänsä historiaan liittyvää kirjallisuutta aihetta sivuten, sekä kaverein kanssa mennä keväämmällä kiertelemään kummituspaikkoja ja hylättyjä alueita. Asiaton oleskelu kunniaan ;)



Kertokaahan minulle kummiusjuttujanne ♥

✞✞✞

Parikkalan piru -kuunnelma
(suosittelen, hyvä iltasatu ;)
Elävän arkiston muita kummituskuunnelmia
Kirkonväki
 Kalman väki
Aavetarinoita Suomesta
Takkahuone
Aavedata -ryhmän sivut

tiistai 14. helmikuuta 2017

Emily in Wonderland

Dallaspullan tuoksuista ystävänpäivää, mussukat ♥


 Kuvat (c) Ossi Lehtonen

Päivän kunniaksi hempeitä fotoja ja kaverikuvei. Käytiin Ossin studiossa tuossa alkuvuodesta sekoilemassa ja hankkimassa mm. kahviöverit. Emilie Autumn-henkinen idea oli hautunut jonkin aikaa, joten oli kiva päästä se vihdoin toteuttamaan!

En varsinaisesti ole mikään Emilien musiikin suurkuluttaja, vaikka muutamia yksittäisiä helmiä löytyy soittolistoilta. Tyyli ja asenne inspirovat ja kolahtavat sen verran, että varmasti lähtisin kyllä keikalle tilaisuuden tullen.





Pärstä lähempää. Tukasta saa jo niin kivan möyhön, ettei peruukkeja juuri tarvita!

Erinäisten kriisien johdosta olen miettinyt itseäni paljon ihmisenä ja ystävänä. Suuria muutoksia on pitänyt lähes kertaheitolla tehdä pään sisäiseen puheeseen ja ajatteluun, joka on ollut todella retuperällä ja vääristynyttä - ja niin pitkän aikaa, ettet edes muista, mistä kaikki alkoi ja miksi.
Käsittelemättömät asiat ovat vuoden mittaan aiheuttaneet melko hallitsematonta käytöstä ja kummallisia purkauksia. Lisäksi saattaa huomata rakentaneensa vaivihkaa elämäänsä aivan vääränlaiselle pohjalle.

Onneksi lumipallo ei ole ehtinyt kasvaa niin suureksi, ettei tästä suosta voisi nousta! 
On tärkeää antaa itselleen anteeksi omat virheensä. Se on monesti vaikeampaa, kun muiden armahtaminen mielessään. Joudut elämään itsesi kanssa koko loppuelämäsi (tai parhaimmassa tapaukessa saat), joten muutoksen on todella oltava melko perustavanlaatuista lajia.
Uskon silti, että pienin askelin saavutetaan pysyviä tuloksia, ja isonkin mörököllin voi kesyttää itselleen palvelijaksi.

Tämä on eräs suosikkitarinoistani  Kolahtaa syvälle.



Katkerana odotan
Hajottaa halajan
Sytyttää palamaan
Rakentaa uudelleen

Muumitee-arvontavoitto tuotti suurta iloa postissa saapuessaan. Lopuilla paketin palkinnoilla ilahdutan kavereita.
Teekannu on avokilta, kun tulin kuulemma mieleen :') Her Ladyship!!


Seinäkalenterin löytymiseen meni kuukausitolkulla koska olen nirso, mutta kelpuutin lopulta tuon Lissu-kalenterin.

Muistakaa siis ystäviänne - erityisesti niinä 364 muuna päivänä ;)

lauantai 4. helmikuuta 2017

In My Place

Hyggeilypostaus, nnnngh! 
Tämä käynnistäkööt sarjatulen jonossa olevista postauksista ;)


Viime aikoina mukavuus on useimmiten käynyt hienostelun edelle, olen jotenkin tullut sen huomanneeksi. Ja kotosalla vietetty aika, aivan luksusta!
Nyt talvella kun energitasot ovat mursun luokkaa ja vielä AMK-meininki puskee lekalla naamaan, sitä pyrkii keräämään ympärilleen kaikkea pehmoista ja lämmintä, jonka suojiin sukeltaa märisemään ja pakenemaan todellisuutta..

Joku kundi tuli joskus bussipysäkillä ahdistelemaan, ja kun en lähtenyt mukaansa, alkoi pilkkaamaan, että olen varmaan sellainen kotona viihtyvä persoona.
No, todellakin olen :D Murjuni on linnani! Varsinkin, kun ulos lähtiessä törmää lähinnä tuollaisiin.


 Olen huomannut, että tämä ei ole kovin yleistä. Kaverit ahdistuvat kotona, ja tahtovat tehdä jotakin, lähteä ulos, anything.
Miun täytyisi viettää melkoisen pitkä aika kotona, jotta kyllästyisin siihen.
Keksin kaikenmaailman näpertelyä, kirjoittelua, surffailua sun muuta puuhaa itselleni aivan koko ajan ♥ Muiden ihmisten tarpeeni on ehkä huolestuttavankin vähäinen.

Täyttelin Tarot -ja riimuvihkojani

Ei ihmisten seurassa pääosin mitään vikaa ole. Viihdyn kyllä kaupungilla silloin tällöin (varsinkin jos saa ruokaa), ja joskus ystävien tai ukkokullan kanssa kuppiloihinkin saatan eksyä, vaikka kotibileet/istujaiset ovatkin enemmän minun juttuni. Ulkona ja tapahtumissa käyskentely ja kuvailu se vasta kivaa onkin! Ja kaikenlainen harrastetoiminta.

Pääosin kuitenkin esimerkiksi julkisilla liikkuminen on itselleni perin ahdistavaa vuorokaudenajasta riippumatta, ja autolla ajokaan ei täällä pk-seudulla ole mitään mieltä ylentävää.
Haaveilen salaa tulevaisuudesta etätyöläisenä.

Keikoillakin meinaa nykyään kiristää, kun ne on tuupattu täyteen (liian pitkiä tai liian kännisiä tai liian haisevia) ihmisiä. Vaihdan keikalla paikkaa varmaan 10 kertaa, jos vierustoverissa nyppii pienikin yksityiskohta :'D
Keikoille menemisestä en silti toki ole luopumassa, hell no!

Sonata Arctican Circuksen keikalla oli paras settilista tähän mennessä. The Power of One! ;____; Ja Among the Shooting Stars ♥ Mie niin tykkään uudesta levystä.

Liikkuminen itsessään ei ole mikään ongelma ja varsinainen laiskuus on minusta kaukana. Kävely on kivaa, olin sitten menossa jonnekin tai vain käppäilemässä. Kävelen nykyisin aina, kun voin.

Olen siis päässyt raittiin ilman kammostani, mutta kehittänyt melkoisen misantropian siihen tilalle x)) Olen kovasti menossa sinne muutto metsämökkiin+kissalauma -linjalle, mutta katsotaan nyt.



Uusin harrastukseni on nettiarvontoihin osallistuminen. Voitin hiljattain tuollaisen tee+suklaa+torkkupeitto -kokonaisuuden :D nyt kelpaa kotoilla! (Ei morjens mikä sana, kuten myös tuo siunatun hyggeily...)

Kuitenkaan en suinkaan ole jäämässä mukavuusalueelleni sammaloitumaan. Tälläydyn aina kun voin ja jaksan, lähden ulos, kommunikoin, uskallan, pidän yhteyttä tärkeisiin ihmisiin. Oma aika käy tällöin entistäkin mielekkäämmäksi!