torstai 28. helmikuuta 2019

Luovuusmuuri


Kun on puolisen vuotta elänyt säästöliekillä ja tehnyt käytännössä vain kaiken pakollisen (koulu + työ), kevään tulo ja oman ajan yhtäkkinen lisääntyminen aiheuttaa päänvaivaa. Mikään ei oikein tuppaa sujumaankaan niin nohevasti, kuin ennen - vaikka sitä on aina kuvitellut, että luominen syntyy tuskitta vaikka missä olosuhteissa. Nyt pienenkin asian aloittaminen tuntuu kohtuuttomalta rämpimiseltä.

Ok, palaudun edelleen syksyn loppuun palamisesta ja yritän ymmärtää itseäni tämän osalta (unohtelen edelleen normaaleja sanoja kesken lauseen, kirjoittaminen takkuaa, teen töissä lukuisia virheitä etc), mutta on tämä olo silti aika orpo ja kädetön. Yritin leikata eräänä päivänä sydämen muotoista palaa pahvista, ja tähän kului varmaan puoli tuntia kun pääni sisällä höyrysi ääni, että en pysty siihenkään.



Luova toiminta on ollut minulle henkireikä siitä lähtien kun mikään askarteluhyödyke on ylipäänsä pysynyt hyppysissäni. En muista hetkeä, että olisin ollut puuhastelematta jotain, oli se sitten käsityö, piirros, kirjoitus, valokuva, blogipostaus tai muu taiteilu. En osaa kuvitella itseäni istumassa illat pitkät jotain ohjelmia katsellen saati seiniä tuijotellen. vaan haluan tehdä alati jotain luovaa. Se on monesti kuluttavaa, kyllä, kun en osaa olla paikallani ja pysähtymistäkin olisi tarpeen opetella. Mutta se on itselleni tyypillistä - minä en ole minä ilman luomista.

Luulen että tähän auttaa ainoastaan aika sekä se, että tekee asioita pikkuhiljaa siitä ahdingosta huolimatta. Luovuttaminen ei onneksi ole koskaan kuulunut luonteenpiirteisiini, vaikka välillä uiskennellaankin niin syvissä vesissä että ihmettelen, miten sieltä aina joka kerta kuitenkin noustaan.

Aivoni ilmoittivat esim. että villasukkien neulominen on nyt aivan liikaa, mutta kaulaliina käy. Ok.

Keskeneräisten ompeluhommien vuori kasvaa kasvamistaan


Toinen ääripää tälle luomisen tuskalle (lol) on se, että en osaa karsia lukuisista kiinnostuksen kohteistani sitä mihin keskittyä kunnolla, joten puuhastelen kaikkea vähän puoliteholla ja lopputulemana on putoaminen syvemmälle kaninkoloon... 
Ongelma tässä on lähinnä se, että tällä tekniikalla ei voi tulla oikeasti hyväksi missään ja se tunne elämästäni tällä hetkellä puuttuu. Osaan jonkin verran jotain, mutta en kunnolla mitään. Onnistumisen tunteethan kun syntyvät juurikin niistä loppuun saatetuista jutuista.



Harhautin aivojani eräänä iltana ja onnistuin muokkaamaan tätä mekkoa. Leikkasin tuosta kamalan röyhelön poies ja lisäsin nauhakujia yläosaan. Täytyis vielä viimeistellä repsottavat osiot mutta en jaksa. 
Pitäisin tätä kyllä suihkussakin päälläni jos siinä olisi mitään järkeä  ♥______♥


Luovuuden lisäksi olen miettinyt, että haluan tehdä elämässäni jotain merkityksellisiä, pieniä asioita - mieluiten yhdistäen nämä asiat. Suunnitelmissa on tehdä käsitöitä ja leipomuksia myytäväksi eläinsuojeluyhdistykselle aina kun vaan kerkiän - tai vaikka en kerkiäisikään. Mielestäni maailma voi niin pahoin sekä pienemmässä että isommassa mittakaavassa juurikin itsekkyyden takia, vaikka se tahatonta olisikin, joten kannustan kaikkia yrittämään ulos kuorestaan ja auttamaan pienillä jutuilla ♥


Nukkekotikin tulee pian etenemään, tilasin muutamat tarvikkeet. Eihän tämä ole kun 4 vuotta tässä raakileena seissyt, nyt iski inspis.